keskiviikko 1. elokuuta 2012

Uusin tärkeä turhake

Olen ennenkin kirjoittanut keittiön turhakkeista ja niiden tarpeellisuudesta. Kesällä keittiön laatikoihin on taas kulkeutunut vempaimia, joita ilman periaatteessa tulisi toimeen, mutta jotka oikeasti on kuitenkin älyttömän käteviä.  Yksi tällainen on mansikanperkaaja, joka pääsi tänään tosi toimiin, kun ostin torilta viisi kiloa mansikoita pakkaseen. Seuraavaksi aloitankin mainospuheet. 

Presenting: The Joie strawberry huller. 
Tekeekö mansikoiden kantojen poistaminen elämästäsi vaivalloista, yksitoikkoista ja hankalaa? Jokakesäinen riesa on täällä taas: jotta saisit terveellisiä ja maukkaita kotimaisia mansikoita, sinun on revittävä niistä rontit pois. Sormet murskaavat mansikoiden vitamiinipitoisen hedelmälihan ja kynsienalustat värjääntyvät inhottavan punaisiksi. Niitä saa hangata puhtaaksi  kynsiharjalla ja saippualla, eivätkä ne silti puhdistu. 

Mutta ei hätää: nyt voit ostaa mansikankannanpoistajan ja helpottaa elämääsi huomattavasti. Enää sinun ei tarvitse huolehtia kynsistäsi tai siitä, että mansikat pusertuvat sormissasi muusiksi. Mansikoidenperkaaminen tuntuu lastenleikiltä ja puuhassa viityisi vaikka tuntikausia, kun käytössäsi on Joien mansikankanperkaaja. Todellisuudessa homma hoituu käden käänteessä, eikä sinun enää tarvitse käyttää aikaa tähän vaivalloiseen, yksitoikkoiseen ja hankalaan tehtävään kuin hetki!

Sahalaitainen reuna upotetaan kannan alle ja pyöräytetään. Todella helppoa!
Vakavasti ottaen voin sanoa, että tuo kapistus on ihan oikeasti kätevä ja helpotti homma kummasti. Minulla meni mansikoiden perkaamiseen alle tunti ja kädet puhdistuivat helposti. Siinä samalla vain aloin miettiä, miten mahtavan ostos-tv- mainoksen tästä kapistuksesta saisi. Siinä näytettäisiin, miten käsin perkaamalla marjat musertuisivat dramaattisesti piloille. Jos taas kantoja poistettaisiin jollain muulla vempeleellä, käsiin tulisi haavoja ja muuta dramaattista. Yleensä ostos-tv:n mainokset pikemminkin syövät tuotteen uskottavuutta kuin herrättävät luottamusta, mutta toivottavasti tällä postauksella ei kuitenkaan ole sellaista efektiä. 

Homma hoidettu!
Mansikanperkaajan sain äidiltä muuten vaan, mutta alla olevat vempaimet sain osanan syntymäpäivälahjaani. Nekin näyttävät varsinaisilta turhakkeilta, mutta pääsevät varmasti pian testiin meidän ruokapöydässämme. Arvaatko mitä niillä voi syödä?  

Mitä kapistuksia lienevät?

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Väreilyä elämään

En voinut vastustaa kiusausta tehdä postausta Colourscapesta, jossa kävin tänään miehen kanssa 25-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi. Se oli aivan mahtavaa, vaikka oli todella kuuma ja maailman suurimmassa värilabyrintissa vielä kuumempi. Kiitos vaan Turun Tildalle muistutuksesta. Ja pitihän minunkin heti tehdä aiheesta postaus, koska värit ovat niin tärkeä asia elämässäni. 

Karkkisvärejä.

En kulttuuripääkaupunkivuonna jostain syystä ehtinyt käydä Colourscapessa. Se jäi vähän kaivelemaan, joten innostuin, kun kuulin että se tulee uudestaan Turkuun. Labyrintissa oli hauska vaellella ja etsiä aina uusia ja uusia kuvakulmia. Eihän sieltä saanutkaan muita kuin hyviä kuvia!

Se muuten on  brittiläisittäin ColoUrscape, mikä lämmittää mieltäni

Ulkopuolelta labyrintti näyttää ankealta muoviteltalta, mutta sisältä se on kaikkea muuta. Tämän varmaan voi jo päätellä kuvista. Tunnelmaa ja labyrintin kennomaista rakennetta on vaikea kuvailla, eivätkä kuvatkaan välitä kaikkea. Mies karttaihmisenä innostui, että hän olisi halunnut kartan siitä, missä on mitäkin värejä ja miten ne on järjestetty. 

Työntekijät huilivat niissä harvoissa kennoissa, joissa oli tuuletus. 

Tunnelmaa loi myös musiikki, jota soitettiin keskellä labyrinttia sijaitsevassa suuremmassa kennossa. Tänään paikalla oli DJ Esko Routamaa. Musiikki sopi loistavasti Colourscapen tunnelmaan. Colourscapessa on myös live-keikkoja ja erilaisia työpajoja. 

70-lukuvärejä. Valot ja varjot luovat aina vain uusia värejä. Tuo oranssi ja keltainen olivat saman värisiä "oikeasti".

Sain mieheltä synttärilahjaksi myös teemaan sopivat pyöräilykypärän, tällaisen. Ennen ajattelin, että vanha kypärä on ihan hyvä (sellainen tavallinen), mutta nuo värit nyt vaan sattuivat iskemään ja toivoin jo ajat sitten tuota lahjaksi. En vaan yhtään ajatellut, että mies oikeasti muistaisi! Lahja oli siis mieluinen, ja muisttaa kivasti myös hauskasta synttäriretkestä Colourscapeen.

Synttäreiden kunniaksi (melkein) kasvojenpaljastuskuva. Kaapu kuului laittaa päälle sisään mentäessä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Koti Kylmäpihlajalla

Päätinkin tehdä entisistä kodeistani oikein juttusarjan. Tajusin, että onhan niitä sentään muitakin kuin ensimmäinen oma koti ja tämä nykyinen. Aion esitellä lapsuuden kotini ja mahdollisesti myös miehen lapsuuden kodin. Tämän postauksen "koti" on vähän erikoisempi, enkä oikeastaan asunut siellä kuin yhden kesän ja senkin pienissä pätkissä. Kesällä 2008 olin kesätöissä Kylmäpihlajan majakkasaaren oppaana ja koska matka sinne kestää jonkun aikaa, oppaat olivat saarella myös yötä. Yksin saarella ei joutunut olemaan, sillä majakassa on hotelli ja ravintola, jonka työntekijät tulivat kesän aikana tutuiksi. Jälkeenpäin olemme usein puhuneet edelleen "kotisaaresta", vaikka emme kesiä "Kylmiksessä" olisikaan enää viettäneet.

Siellä se kotisaari siintää
Tutut kalliot ja kivet, joilla on aina yhtä kiva loikkia.
Heti kärkeen täytyy tunnustaa, että minä en asunut kuitenkaan itse majakassa. Se oli varattu hotellin asiakkaille ja työntekijöille. Minun kotimökkini oli aivan vierasvenesataman tuntumassa sijaitseva "opasvaja", jossa minulla oli oma pieni huone. Ei mitään luksusta, mutta kaikki tarvittava. Aika on ehkä kullannut muistot, mutta minusta oli hienoa asua majakkasaarella ja nautin oppaan työstä kovasti. Kesän kohokohtia oli muun muassa italiaksi pidetty opastus (minulla oli lunttilappu) ja saksalaisen tv-kuvausryhmän vierailu saarella.

Vasemman puoleinen valkoinen ikkuna oli minun.
Vapaa-aikaa saarella oli melko paljon, mutta yllättävän hyvin se kului. Samoilin pitkin saarta, istuskelin kallioilla, kävin uimassa ja maalasin vesiväreillä. Teinpä jopa Kylmäpihlajan kasvion, joka on sitomista vaille valmis. Täytyykin kaivaa se jostain esille. Elokuun lopulla kypsyivät tyrnit, joita keräsin pakkaseen talveksi.

Keltamatara - Kylmäpihlajan kasvion yksi suosikkikukkani.
Saari ei ole lainkaan karu, vaan siellä on paljon kasvillisuutta. Tarkkaa kasvimäärää en muista
Olen käynyt majakalla melkein joka kesä vierailemassa. Tämän kertaisen reissun tein miehen kanssa ihan ex-tempore ja lähdin aistimaan nostalgiaa ja raikasta meri-ilmaa. Opaskierrokselle emme kuitenkaan osallistuneet, vaikka en paljon mitään enää muista majakan tai saaren historiasta. Sen sijaan menimme lounastamaan majakan ravintolaan ja kalapöytä oli aivan yhtä hyvää kuin muistin! Muistelen edelleen myös ihania á la carte ruokia, joita söimme pari kertaa kesän aikana, kun minulla oli yö-vieraita (mies tai äiti) saarella.

Nam!
Sen verran muistan opasajoista (ja lunttasin vähän netistä tueksi), että majakka on rakennettu 1953 ja viimeinen, joka rakennettiin miehitetyksi majakaksi. Sen jälkeen rakennetuissa majakoissa siis valo on toiminut automaattisesti. Kylmäpihlajakin automatisoitiin jossain vaiheessa, mutta saarelle jäi kuitenkin vielä luotsiasema. Vuonna 2001 majakka avattiin yleisölle, kun luotsiasemakin oli siirtynyt muualle. 

Tiirailua majakan tornista.
Vähän toisenlaista tiirailua. 
 Majakan suunnittelivat arkkitehdit Antero Pernaja ja Kaarina Tamminen. Sitä on joskus verrattu Bengtskärin majakkaan. Luultavasti vain ja ainoastaan siksi, että molemmissa on torni ja matala sivuosa. Tyyli on kuitenkin melko erilainen - Bengtskär kun on rakennettu jo 1906. Joidenkin mielestä Bengtskär harmaine kiviseinineen on loistokkaampi ilmestys, mutta Kylmis on alkanut miellyttää minua aina enemmän ja enemmän. Tällä reissulla esimerkiksi tajusin, kuinka upea tuo torinin valkoinen kaareva sivuosa onkaan. Majakka on yksinkertainen, eikä yritä jäljitellä vanhaa aikaa vaan on reilusti moderni. 

Punainen ja valkoinen näyttävät hyvältä sinistä taivasta vasten.
Ei sitä ihan joka tyttö voikaan sanoa joskus asuneensa majakkasaarella. En ole mitenkään erityisen merihenkinen, mutta Kylmis oli juuri sopiva sekoitus maata ja merta. On aina yhtä hauska palata saarelle muistelemaan menneitä. Varsinkin, kun aika on kullannut muistot yksinäisistä hetkistä ja loputtomilta tuntuvista öisistä kävelymatkoista rannasta majakalle veneilijöiden wc- ja suihkutiloihin. 

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Koti Karkkiksen kadulta

Kesätyöt ovat vieneet veronsa ja blogimaailma tai edes koko internet, Yle Areenaa lukuunottamatta, ei ole maistunut. Rankan työpäivän jälkeen ei ole vaan ollut energiaa. Nyt lauantaina päätin kuitenkin pitkästä aikaa istahtaa kirjoittelemaan blogiakin. Yhtenä päivänä tällä viikolla nimittäin tajusin, että olemme asuneet nyt tässä kodissa vuoden. Saimme asunnon viime kesäkuussa, mutta asumaan muutimme vasta heinäkuussa, joten siitä lasken varsinaisen muuton. Aloin muistella edellistä ja ensimmäistä omaa ja myös yhteistä kotiamme ja kaivoin ennen muuttoa ottamani kuvat esille.

Makuuhuonetta. Valitettavasti kuvanlaatu ei ole paras mahdollinen, sillä kamerassamme oli tuolloin jotain vikaa. 
Jos nykyinen kotimme on unelmien täyttymys, niin niin oli edellinenkin. Olin muuttamassa uusien opintojen vuoksi Turkuun ja olin jo etukäteen naureskellut, että jos pääsisi yhteen tiettyyn taloon tietylle kadulle. Katu oli nimittäin Karkkiksen katu eli siis minun "etunimenkatuni". Lisäksi talo oli kaunis 1928 rakennettu kivitalo. Ja kuinka ollakaan, sinä keväänä talosta vapautui 33 neliön yksiö, joka oli juuri täydellinen. Asuntonäytössä oli valtavasti väkeä ja varmasti moni heistä haki hyvällä paikalla ollutta edullista ja kaunis asuntoa. Tavallisen asuntohakemuksen perään laitoin kuitenkin lauseen: "Kadunnimikin miellyttää..." Lause tehosi: sain asunnon ja aloin innoissani sisustaa sitä. 

Asuntoon mahtuivat juuri ja juuri myös miehen sähkörummut. 
Aluksi muutin asuntoon yksin vajaaksi vuodeksi, sillä mies opiskeli edelleen toisella paikkakunnalla, vaikka olimme jo naimisissa. Molemmissa päissä oli kuitenkin mukava asunto, johon molemmat mahtuivat. Vaikka asunto oli yksiö, mies muutti siihen kun sai opinnot päätökseen. Asunto oli erittäin toimiva ja sinne saatiin jopa molemmille omat työpisteet. Se tuntui niin vahvasti kodilta, ettei tarvinnut muuttaa pelkän tilan vuoksi. 

Olohuonetta. Oikealla oli keittonurkkaus, josta en löytänyt kuvaa. 
 Asunnon hyviä puolia olivat sijainti, korkeat huoneet, "period details" eli aikakauden piirteet ja toimiva pohjaratkaisu. Asunnossa ei ollut yhtään hukkaneliötä ja kylpyhuone oli silti isompi kuin nykyisessä asunnossamme. Lisäneliöitä toi suuri kellarivarasto, johon sai rumputavaraa ja talvivaatetta mielinmäärin säilöön. 

Vanha kylmäkaappi toimi kätevänä lankakaappina.
Peilistä näkyy appiukon tähän vessaan nikkaroima hylly, joka pysyi paikallaan kaakelien reunojen varassa.
 Asia, jota kaipaan edellisestä asunnostamme on erillinen wc. Voi että se oli loistavaa! Kylpyhuoneen ja pyykkien ei tarvinnut olla jatkuvasti tiptopkunnosa, kun vieraat näkivät pelkän vessan. Silti tuntui, että wc ja kylppäri eivät vieneet liikaa neliöitä asunnosta. Lisäksi taloyhtiössä oli upouusi sauna, jota käytimme ahkerasti. Nyt saunomaan pääsee vain kotipaikkakunnalla ja uimahallissa.

Miehen työpiste eteisessä. Vähän siistimpi kuin tavallisesti. 
 Oli asunnossa toki huonoja puolia. Naapureista kuuluivat äänet melko kovaa, säilytystilaa oli niukasti, eikä tiskikonetta ollut. Jääkaappi ei kestänyt kesähelteitä, vaan parhaimmillaan siinä oli 15 astetta lämmintä. Kaipasin myös pakastinta. Lopulta myös tila alkoi tuntua ahtaalta ja puolisentoista vuotta asunnossa asuttuamme, josta reilu puoli vuotta yhdessä, aloimme etsiä aktiivisesti isompaa asuntoa.

Kuva ei ole paras mahdollinen, mutta tuo pyöreä kulma oli yksi suosikki asiani asunnossa.
 Tätä parempaa asuntoa tosin oli vaikea löytää. Yleensä asunnot eivät tuntuneet edes potentiaalisilta kodeilta eikä niissä ollut mitään muuta parempaa kuin lisää tilaa. Kriteerilista oli kova, koska tämä pikkuinen asuntomme oli ollut niin hyvä. Sijainnin piti myös olla lähellä kaikkea tärkeää. Lisäksi mieli teki kovasti päästä asumaan vanhaan taloon, jollaista lähitulevaisuudessa ei ole varaa ostaa. Kolusin läpi 18 asuntonäyttöä. Sattumalta luettuani Turun Tildan edellisistä asunnoista katsoin vapaita asuntoja eräältä tietyltä alueelta, joka oli ennen jäänyt huomiotta. Sieltä, täydelliseltä paikalta, löytyi tämä nykyinen unelmien täyttymys. Lopulta saimme lähes kaiken sen, mitä edellisessä asunnossa oli plus lisätilaa ja vähän enemmänkin. 

Valokuvaustaidot ovat kyllä blogin myötä kehittyneet.
 Muistelen edellistä kotia lämmöllä. Olihan se ensimmäinen oma kotini ja myös ensimmäinen kokonaan yhteinen koti. Toisaalta en kaipaa sitä kotia, mutta silti katselin näitä kuvia haikeudella. Haikeutta lisää se, että tiedän, että jonain päivänä se sama haikeus on edessä tämän nykyisenkin kodin kohdalla. Toisaalta on jännittävä nähdä, millaisen asunnon sitten saamme sisustettavaksi.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Krimplenen kahinaa

Tämän blogin ei ole tarkoitus olla muoti- tai tyyliblogi, mutta koska tämä on enemmän tai vähemmän yleinen hömppä-lifestyle-blogi,  otan nyt vapauden esitellä myös vaatteita. Löysin nimittäin muutama viikko sitten aivan täydellisesti minulle istuvan 60-luvun mekon! Olen jo pitkään haaveillut oikean vintage-mekon löytämisestä ja viimein sopiva yksilö osui vastaan. Samalla esittelen myös pari muuta vaatekaappini vintage- tai melkein vintage-aarretta.

Tämä ei kuitenkaan ole pelkkä tyylipostaus, koska mekko päätyi seinälle!
Kuten sanoin, olin jo pitkään haaveillut vintage-mekosta, varsinkin 50-luvun kellohelmaisesta unelmasta. Kovin aktiivisesti en kyllä etsinytkään, mutta paremman puutteessa päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja tehdä itselleni toiseksi parhaan vaihtoehdon. Löysin upean ruusukuvioisen, 50-lukua henkivän kankaan ja tilastin netistä aitoja 50-luvun kaavoja. 

Yläosan tein muistaakseni vasemman puoleisen  ja alaosan oikeanpuoleisen kaavan mukaan.
Lopputulokseen olin varsin tyytyväinen. En ole mitenkään aktiivinen ompelija, mutta halutessani saan suhteellisen siistiä jälkeä ja perustaidot ovat hallussa. Lisäksi kehityin projektissa huimasti, sillä 50-luvun easy-kaavat eivät olleet kyllä yhtä iisejä kuin nykyaikaiset. 

Rypytystä riittää! Kengät ovat hääkenkäni värjättynä yhden silkkihameeni värisiksi. 
Alushame on joskus ollut muhkeampikin, mutta tylli on painunut kasaan kaapissa. Täytyykin vähän pöyhiä sitä, kun ensi kerralla laitan päälle.
Mekon alle piti tietysti saada kohotusta ja sitä minulla oli jo omasta takaa (en tarkoita lantiota). Blogin bannerista kuplan päältä kurkkaava rusetti oli hääautomme koristeena ja sehän koostuu muistaakseni 20 metristä pinkkiä tylliä. Siitä askartelin monikerroksisen alushameen mekolleni kiinnittämällä tylliä vanhan alushameen reunaan kerroksittain. Tämä melkein-vintage-mekko on nähnyt jo monet juhlat ja se on aina yhtä ihana pukea päälleen.

Eikä tähän edes mennyt kaikki 20 metriä!
Täysin äkkiarvaamatta vaatekaappini kuitenkin päätyi  oikea vintagekaunokainen, kun olimme shoppailukierroksella äitini kanssa. Jahkailin hieman astuako sisään Butik Lilianiin, mutta onneksi päätimme mennä. Liike oli aivan ihana ja vaatteita oli juuri sopivast esillä: ei liikaa eikä liian vähän. Kokeilin kolmea mekkoa, mutta yksi oli ylitse muiden. Rekistä löytyi hopeankimalteleva 60-luvun a-linjainen mekko, joka ei ollut edes ylihinnoiteltu. Kunnon voisi määritellä "near mintiksi", lähes täydelliseksi. Mekko on myös vuoritettu, joten krimplene ei kutita. 

Tadaa! Viidellä eurolla ostetut yo-juhlakengätkin käyvät mekkoon sopivasti.
En tiedä tarkkaan, mistä mekko on peräisin. Merkki on "Artella", joten nimenperusteella mekko voi hyvin olla sekä suomalainen että ulkomaalainen. Äitini arveli, että mekon on joskus ostanut joku hieno turkulaisrouva cocktail-kutsuille. Mekko voi kuitenkin olla kulkenut vaikka kuinka pitkän matkan Butik Lilianiin ja sieltä minun kaappiini (tai siis seinälle). Joka tapauksessa se on oikea aarre, täydellinen 25-vuotismekoksi. 

"Ei ilmeellä niin väliä, mä rajaan sen pois". Noh, ehkä olis kuitenkin voinut hymyillä...
Materiaali on helmenharmaata ja siinä on paisley- ja muita koristekuvioita. Äitini sanoi heti, että se on krimpleneä (tai crimpleneä), materiaalia, joka ei rypisty millään. Äitini kertoi, että hänen lapsuudessaan jotkut mummot olivat jopa nukkuneet krimplenemekot päällään herättäjäjuhlilla majoittuessaan. Käytännöllistä, mekonhan voi ottaa vaikka matkalle mukaan! Käytönnössä mekko on siis muovia, mutta mitä sillä väliä. Onhan se kaunista, vanhaa ja hyvin kestänyttä muovia, joka istuu päälläni kuin hansikas. 

Lähikuva krimplenestä ja kuvioista.
Kaapistani löytyy myös toinen vintage-vaate, mutta tämän vaatteen tarinan sen sijaan tunnen. Se on äitini ja se on vuodelta 1972, sillä äidillä oli se päällään, kun hän aivan ekan kerran tapasi isän. Materiaali on intianpuuvillaa ja se on ehkä hieman kellastunut vuosien saatossa, mutta kunnossa ei ole mitään varsinaista vikaa. Hihojen kuminauhakiristykset äiti tosin laittoi uudestaan, koska ne olivat lientyneet.

Boogie-woogie! Tällä paidalla taidettiin kyllä tanssia jossain lavatansseissa.
Kokeilin paitaa jo joskus lukioiässä, mutta silloin se ei vielä sopinut tyyliini. Kun ostin krimplenemekon, muistin kuitenkin tämän ihanuuden ja halusin sen pikimmiten vaatekaappiini käyttövaatteeksi. Kokokin on juuri sopiva, vaikka moni äidin nuoruudenvaate on minulle aivan väärän mallinen. Olemme suurin piirtein yhtä pitkiä ja painokin on ollut tässä iässä varmaan melko sama, mutta yllättävän paljon vartalon malli silti vaikuttaa, mikä vaate sopii. Tämä kuitenkin sopii onneksi täydellisesti.

Hillitty tanssityylini taisi hurmata minun miehenikin. 
Haluan pitää arkityylini suhteellisen modernina, enkä haaveile täyspäiväisestä vintage-pukeutumisesta, mutta juhlavaatteita ja joitain arkimekkoja aloin janota näiden myötä. Siispä suuntaamme miehen kanssa elokuussa Tukholmaan katsastamaan vintageputiikkeja! Saa nähdä mitä aarteita sieltä löytyy.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Juhannus ol' meillä herttainen...

Viime vuosina olen alkanut arvostaa juhannusta aikaisempaa enemmän. Olemme viettäneet juhannukset miehen sedän mökillä koko yhdessäolomme ajan. Mökille saapuu aina sekalainen joukko miehen serkkuja, heidän perheitään ja muita sukulaisia. Näitä mökkijuhannuksia edelsivät teini-iän juhannukset Raumanmeren juhannus -festareilla, mikä ehkä selittää osittain juhannuksen arvonnousua silmissäni. Meillä ei ole mökkiä, eikä ole koskaan ollutkaan, joten olosuhteiden erityisyys on myös osansa juhannuksen taikaa. Toisaalta olisi kyllä kiva olla myös kahdessa paikassa yhtä aikaa, sillä minunkin sukulaisilla on mukavat juhannuksenviettoperinteet. 

Jo toinen piilokuva. 
Matkaan lähdettiin rakkaalla kuplalla, mikä teki jo matkasta juhlaa. On ihan eriasia körötellä sitruunankeltaisella volkkarilla kuin harmaalla möhkäle Fordilla!

Bertta-koira löhöilee auringossa. Nuorimmat juhannuksen viettäjät köllivät viltilläomenapuun varjossa.
Perillä odotti jälleen tunnelmallinen miljöö punaisine rakennuksineen ja omenapuineen. Mökki on ollut perheellä jo 30 vuotta, joten siihen liittyy monia muistoja. Minullekin niitä on kertynyt täältä sentään jo kuudelta juhannukselta. 

Päärakennus.
Mökillä ei ole kaikkia nykyajan mukavuuksia, mutta sen sijaan sitä ei ole siustettu perinteiseen mökkityyliin. Ihailen aina paikan rennon huoletonta ja romanttistakin sisustusta. 

Salin sisustusta. 
Tänä vuonna pääsimme myös vähän kruisailemaan moottoriveneellä. Minä ja mies tosin olimme vain kyydissä. Suurimmista roiskeista ei tosin tullut kuvaa, kun piti suojella kameraa. Mukana oli myös lapsia, joiden riemua oli hauska seurata.

Säälittäviä pieniä tyrskyjä.
Pöytä katetaan aina tunnelmallisesti rantaan ja kaikki mahtuvat saman pöydän ääreen. Minä vien joka vuosi sellaisia täytettyjä tortillarullia, joihin tulee tuorejuustoa, salaatinlehteä, leikkelettä ja juustoa. Ne leikataan kuuteen osaan siten, että ihan päät syötetään miehelle matkaeväänä, koska niissä ei juuri ole täytettä. 

Joskus pöytään on tuotu myös hopeisia kynttilänjalkoja, mutta nyt koristeena olivat syreenin oksat. 

Grillimestarin valtakunta. Tuota viimeistä makkaraa ei olisi kyllä pitänyt syödä, jos olisi halunnut välttää ähkyn. 
Tänä vuonna tarjolla oli ainakin salaattia, tsatsikia, uusia perunoita, makkaraa, naudanlihaa, lohta halloumijuustoa ja maissia. Minäkin toin oikein kaksi pakettia maissia, kun tuntuu, että se joka vuosi loppuu kesken. Nyt sitä jäi kuitenkin syömättä ainakin kolme pakettia!

On lautasella sentään muutakin kuin karsinogeenejä.
Tykkään kovasti uida ja saunoa ja tänäkin vuonna päätin heittää talviturkin nyt juhannuksena. Sain saunaseuraksi tällä kertaa miehen serkun lapsia ja kyllä heidän seurassaan se talviturkki lopulta lähtikin. Vaikka oli se kylmää!

Puusauna ilta-auringon paisteessa.
Kun tulin saunan jälkeen sisälle mökin tupaan, siellä odotti riemukas näky. Iltakahvin lomassa laulettiin yhteislauluja vanhasta kansakoulun laulukirjasta, joka oli kuulunut appiukolleni ja tämän sisaruksille. Ukulelen säestyksellä laulettiin niin Puttepossun nimipäiviä kuin maakuntalalujakin. Yhteiseen lauluhetkeen oli hyvä päättää ilta ja lähteä köröttelemään kuplalla takaisin kotia kohti. 

Tätä laulua ei laulettu, mutta sen sijaan laulettiin otsikon "Juhannus on meillä herttainen".
Täytyy sanoa, että meillä oli kyllä aika herttainen juhannus! Ajantaju katosi ja hetkestä oli helppo nauttia. Ihanien ihmisten tapaaminen on tietenkin yksi parhaista jutuista. Vähän kuin esimakua taivaasta.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Ruudun takaa

Olkkarin kesäväristystä. En osannut päättä, mitkä tyynyliinat laitan, joten sohvan toisessa päässä on vihreä ja pinkki tyyny.
Olen lomaillut nyt pari viikkoa ennen kesätöiden jatkumista. Minusta lomassa on ihanaa se, ettei tarvitse tehdä mitään. Ja koska ei tarvitse tehdä mitään, voi tehdä jotain sellaista, jota ei muuten ikinä ehtisi tai viitsisi tehdä. Tällä kertaa valitsin ikkunoiden pesemisen. Meillä se ei olekaan mikään ihan yksinkertainen homma, sillä vanhat ikkunat ovat moniruutuiset, koreat ja lisäksi ne eivät kaikki aukeakaan niin kuin pitäisi.

"Ruudun takaa, ruudun takaa, ruudun takaa Karkkis se kurottaa..."

Itse en yleensä ole sitä tyyppiä, joka ahdistuu ikkunoidensa likaisuudesta, kun ensimmäiset keväiset auringonsäteet paljastavat jokikisen pölyhiukkasen. Minun ikkunanpesuprojektini käynnisivätkin kaksi valtavaa linnunläjää, jotka jotkut linnut olivat roiskaisseet ikkunoihin. Ensimmäinen löytyi jo kun palasimme Italiasta keittiön ikkunasta. Kiva kotiintulotervehdys. Jostain syystä linnut jatkoivat hieman myöhemmin myös makkarin ikkunoiden pommitusta. Tietysty kaikkein hankalimpaan paikkaan yläikkunoihin. Harmi etten ottanut mojovan kokoisista roiskeista kuvia!

Bongaa meidän kesäauto. Vinkki: se ei ole musta.
Aloitimme äitini kanssa urakoinnin jo kesäkuun alussa ja saimme putsattua keittiön läjän ja aloitettua makuuhuoneen alaikkunoiden putsausta. Ajattelimme, että yläikkunoihin tarvitsee miehen mittaista henkilöä. Näytti varmaan aika mielenkiinoiselta, kun vuorotellen roikuimme ikkunasta ja yritimme ulottua vasemman puolisesta ikkunasta oikeaan tai toisin päin. Keskimmäinen ikkuna ei nimittäin aukea, ainakaan kovin helpolla. 

Jatkoin urakkaa kuitenkin yksin ja sain kuin sainkin kaikki yläikkunatkin jotakuinkin pestyä. Tulos ei tosin ole täydellistä sillä kuroteltuna lasta ei vetänyt ihan täydellisesti kaikkia roippeita pois. En myöskään viitsinyt toistaa käsittelyä hirveän montaa kertaa, kun sain jo nyt selän kipeäksi. Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen, vaikka osaa ikkunoista ei tosiaan saa auki ja väliin on kertynyt myös pölyä. Yhdessä on jopa joltain muinaiselta pesukerralta jäänyt huonosti lastalla vedetty kohta ikkunoiden välissä, jota vaan ei saa pois. 

Keittiön ikkunan hieno avausmekanismi ja villiintyneet villiviinit. Mekanismi ei valitettavasti toimi.
Ikkunat ovat yksi suosikki asioistani tässä asunnossa. Ruudut on mielestäni jaettu kauniisti ja ikkunanpokat ovat juuri sopivan koristeelliset, mutta kuitenkin suoraviivaiset. Niitä vain ei ole kunnostettu ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Hakaset ja salvat ovat rikkinäisiä ja osa ikkunoista on maalattu kiinni. Jos minulla olisi rahaa ja valtaa, minä entisöisin kotimme ikkunat perusteellisesti niin, että kaikki niiden hienot mekanismit toimisivat. Onneksi ne ovat nytkin kuitenkin kauniit ja tapeeksi ikkunoita saa auki tuuletusta varten.

Näitä, eteisen katonrajassa olevia ikkunoita en edes yrittänyt pestä. Siihen tarvittaisiin jo ammattilainen.
Viimeisenä pesin kuistin ikkunat, jotka ovat eri aikakautta ja tyyliä kuin asunnon muut ikkunat. Ah, miten helppoa olikaan pestä näitä matalia, yksinkertaisia (parissakin eri mielessä) ikkunoita! Kannatti jättää nämä viimeisiksi, niin sai vain nauttia kun näkee oman työnsä jäljen ilman suurempia kurotteluita. Ja nyt voi ihailla kirkkaita ikkunoita ja vehreitä maisemia melkein jokaisessa kotimme huoneessa. 

Pelakuut ovat muuttaneet väliaikaisesti rapunpieleen ottamaan aurinkoa. Kuva ei ole vinossa vaan ikkuna on. Ihan totta!

Melkein kaikki lukijat taitavat jo olla juhannuksen vietossa. Siitä huolimatta toivotan kaikille hyvää juhannusta!