Minipostaus arvonnan voittajista

Tittididii! Synttäriarvonta on nyt suoritettu. Osallistujia tuli yhteensä kymmenen (äiti ei osallistunut arvontaan) ja voittajia on siis kaksi, koska palkintojakin on kaksi. Kiitos kaikille osallistuneille, hauskat vastaukset piristivät taas päivääni!

Mietin vähän, että mahdoinko pelottaa jonkun osallistujan pois mainostamalla kakkos palkinnoksi ennen joulua tehtyjä karkkeja. Huomasin tänään kirjoittaneeni näin: "Tällä kertaa mukana on myös kakkospalkinto, pussillinen Ai oikkest karkkii?-toffeekarkkeja, joita tein ennen joulua." 

Öh, tarkoitin siis, että tein samoja karkkeja ennen joulua, mutta nyt palkintona ovat uudet (vielä tekemättömät) karkit. Vaikka ei siinä mitään, nuo karkit ovat niin täynnä sokeria, että kyllä ne varmaan olisivat säilyneetkin.

Viimein päästään arvontaan. Virallisina valvojina saatte toimia te, hyvät lukijat. 

Arvontaan osallistujien nimet kirjoitettuna kauniin pinkeille lapuille.

Virallinen puolalainen eli puolueeton arvontapussi.

Nimet arvontapussissa

Virallinen lappujen sekoitus.

Virallinen lappujen kaivaminen.

 Ja ensimmäisen palkinnon, eli huopakonvehdit, saa.... drumroll.... 

A-T! Onneksi olkoon! Tämän palkinnon luovuttaminen on ainakin helppoa. 

Toisen palkinnon, eli pussillisen toffeekarkkeja saa... töttörörööö...

Marja-Liisa! Otan sinuun piakkoin yhteyttä sähköpostitse! 

Spoilaan muille lukijoille A-T:n palkinnon. Nämä karkit ei ainakaan vanhene!

Viimeistään vuoden päästä järjestän jälleen arvonnan. Katsotaan onko silloin tarjolla viime jouluisia karkkeja vai jotain muuta yhtä herkullista. 

Entropia kasvaa

Ennen kuin alan käsitellä tämän postauksen varsinaista aihetta (eli termodynamiikan säännöt), muistutan teitä lukijoita blogin synttäriarvonnasta, joka on käynnissä vielä ensi keskiviikkoon asti. Vielä ehtii!

Niin, takaisin termodynamiikkaan. Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan suljetun järjestelmän entropia, eli epäjärjestys, kasvaa tai ainakin pysyy entisellään. Ja kotihan on täynnä suljettuja järjestelmiä, esimerkiksi kaappeja. Kerran valittelin eräälle kaverilleni sitä, miten juuri siivosin urheiluvaatekaapin ja nyt jo vaatteet olivat taas ihan sikin sokin. Silloin fysiikkaa opiskellut kaverini totesi kaiken pyrkivän aina epäjärjestykseen. Sen jälkeen olen todennut, että juuri niinhän se menee.

Today I'll be discussing the second law of thermodynamics. It states that entropy always increases in a closed system. And in our home, we have many closed systems, such as cupboards. They never seem to stay organized despite my efforts. Once again I have fought against disorder and chaos. I bought some new storage boxes. Let the entropy increase in them for all I care. As long as they stay closed. 

Yllättävän vähän piti heittää tästä ruokamäärästä mitään pois, vaikka kyllä sitä tavaraa riitti!

Eräänä iltapäivänä viimeviikolla olin juuri kyllästynyt meidän keittiömme kuiva-ainekaapin epäjärjestykseen. Aloin siivota sitä ja kuuntelin samalla radiota. Kuinka ollakaan, radiosta tuli Tiedeykkönen, jossa käsiteltiin termodynamiikan lakeja. Minulla oli hieman ristiriitaiset tunteet siinä siivotessani, kun samalla kerrottiin, kuinka kaikki kuitenkin pyrkii takaisin kohti epäjärjestystä. Jee. Miksi siis edes yrittää? Onneksi ohjelmassa todettiin, että kyllä entropiaa vastaan kannattaa tästä huolimatta taistella. 

Mausteet ovat ikuinen murheenkryyni. Varsinkin nuo pussit eivät millään pysy järjestyksessä, vaikka ne ovat hienossa, OKL:n metallitöissä tekemässäni rasiassa. Aika industrial chic vai mitä?

Meillä kotona on yleensä suhteellisen siistiä. Harrastan päivittäin kymmenen minuutin siivousoperaatioita, joiden tarkoituksena on siivota niin paljon kuin siinä ajassa ehtii. Tällöin urakka pysyy kohtuullisena ja siistiä on helppo pitää yllä. Mutta ne kaapit, ne kaapit. Ne ovat kuin erillisiä systeemejään, jotka elävät omaa elämäänsä muusta siivouksesta riippumatta. Eihän kukaan tietysti kaapeissa asu, mitäs niillä on väliä. Mutta ei ole kiva, kun joka kertaa kaapin avatessaan meinaa jotain tippua päähän. 

Tällä kertaa tällainen järjestys. Ei kyllä näytä paljon siistimmältä, mutta tavaroilla on loogisemmat paikat. 

No joo, ehkä kaappien siivoamisessa ei ole pelkästään kyse entropian kasvamisesta suljetussa systeemissä, vaan kyse on omasta huolimattomuudesta. (Enkä oikeastaan tiedä, voiko kaappeja  oikeasti verrata suljettuihin systeemeihin, ). Aina kun laittaa jotain kaappiin, se pitäisi laittaa takaisin omalle paikalleen tai etsiä sille sopiva paikka. Tämä on tietysti täysin mahdotonta, eihän kellään ole aikaa sellaiseen.

Kaaosta kerrakseen. 

Minä päätin taistella epäjärjestystä ja kaaosta vastaan. Innostuin kuiva-ainekaapin siivoamisen jälkeen järjestelemään myös niin sanotun sekatavarakaapin, jossa on niin sisustustavaraa, juhlakoristeita, ylimääräisiä johtoja ja piuhoja sekä työkaluja. Ei ihme, että tällaisen kaapin järjestyksessä pitäminen on hieman haastavaa! Siinä vaiheessa, kun olin levittänyt melkein kaikki tavarat lattialle, totesin tilanteen vaativan säilytyslaatikoita. 

Karkkiksen pimeä puoli näkyy jälleen laatikoiden valinnassa. 

Kipinkapin Anttilaan, tavarat suurinpiirtein teemoittain laatikoihin ja tadaa! Kaappi näyttää täydellisen siistiltä. Eikä mitään ei tipu syliin, kun sen avaa. Se, mitä laatikoiden sisällä tapahtuu, ei ole minun huoleni. Kasvakoot entropia niissä ihan rauhassa, kunhan pysyvät suljettuina (eli ne saa kiinni). 

Pahvilaatikoissa ja dymossa on nostalgiaa.

Pysyvätkö sinun kaappisi järjestyksessä? Ja jos pysyvät, kerro ihmeessä miten sen teet!

Ai kaks vee! (ja synttäriarvonta)

Ohoh, on päässyt käymään niin, että Ai Karkkii! -blogi täyttää tänään kaksi vuotta. Ensimmäinen postaus julkaistiin siis 15.1.2012. Toisaalta tuntuu, että olen pitänyt blogia jo vaikka kuinka kauan, mutta toisaalta taas tuntuu että juurihan minä kirjoitin huopapalloista tai raakakakusta. Kaksi vuotta on blogille jo ihan kunnioitettava ikä ja itse bloggaajahan saa tästä tietysti kaiken kunnian. Siispä tässä kohtaa on paikallaan syntymäpäivähaastattelu. Kuvittele Karkkis nyt istumaan Yle ykkösen syntymäpäiväsankari-ohjelmassa. 

Onneksi olkoon, Ai Karkkii! -blogi täyttää kaksi vuotta! Miltä nyt tuntuu, Karkkis?

No kiitos, kiitos. Kyllähän merkkipäivät aina melko hienolta tuntuvat, vaikka toisaalta olo ei niiden myötä muutu mitenkään. Olen kuitenkin melko ylpeä tästä saavutuksesta, sillä olen kirjoittanut lähes kaksi postausta viikossa kahden vuoden ajan. Tämä on paljon rankempaa kuin tavallinen vanheneminen. Onneksi siihen liittyy paljon mukaviakin asioita!

Koostin tähän kuvia meidän kodista nyt (oikealla) ja kahden vuoden takaa. Mitä eroja löydät?

Mitä blogissa on kahdessa vuodessa ehtinyt tapahtua?

Vaikka mitä! Olen kirjoittanut niin Aku Ankasta, arkkitehtuurista, käsitöistä, epätoivoisista viljely-yrityksistä, viilin tekemisestä, Barbeista, kirjojen järjestämisestä ja erinäisistä seikkailuista. Toisaalta mitään suuria muutoksia ei blogin elinkaaren aikana ole tapahtunut. Emme ole muuttaneet enkä minä ole vielä valmistunut. Saa nähdä, mitä valmistuminen tuo tullessaan.

Vanha tv-taso on tehokkaasti rajattu kuvasta pois. Enää ei tarvii, kiitos erään roskalavan! Onpa tuo traakipuu muuten nuupahtanut.

Miten blogi on kehittynyt? 

Ensimmäisen vuoden aikana blogi kehittyi varmasti paljonkin. Valokuvaamisesta tuli tutumpaa ja oma tapa koostaa postaus kehittyi. Kirjoitustyyli on muotoutunut ja toisaalta ehkä myös kehittynyt kandin ja gradun myötä tässä samalla. Toisaalta blogin tyyli ei ole mitenkään radikaalisti muuttunut. Samoja hulluja projekteja on kuin silloin alussakin. Paitsi joo, välillä kirjoitan lyhennelmän myös englanniksi, silloin kun huvittaa. 

Keittiö hieman eri kuvakulmasta. Tuoleja on ollut yksi lisää ja kukkapöytä on kaunis lisä. 

Entä mihin suuntaan Ai Karkkii aikoo kehittyä?

Parempaa! Tehokkaampaa! Upeampaa! Värikkäämpää! Hauskempaa! 70% enemmän karkkia!

Päätin kysymykset itse, mutten silti meinaa keksiä niihin vastauksia! Kääk! Haluaisin edelleen kehittyä valokuvauksessa, koska olen siinä aika huolimaton ja suurpiirteinen. Sitten harmittaa laittaa vähän tärähtäneitä kuvia blogiin, mutta uusiakaan ei viitsi ottaa. 

Mitkä ovat blogin erityispiirteet?

No tietysti minä! Minä kirjoitan juuri niistä asioista, jotka minua kulloinkin huvittavat enkä toisaalta matki keätän. Tämä tietysti pätee muissakin blogeissa, jokainen kirjoittaja on ainutlaatuinen. Värikylläisyys on myös oma juttuni (vaikka onhan niitä vielä värikkäämpiäkin blogeja). Niin, ja hullut projektit, joiden onnistumista/epäonnistumista blogissa silloin tällöin seurataan. Kaikkeen minäkin ryhdyn. 

Ja tietysti päättömyys/sydänpäisyys. Olen halunnut seurata Turun Tildan ja Alman jalanjälkiä, enkä näytä blogissa kasvojani. Tässä blogissa sillä ei ole ehkä yhtä suurta merkitystä, koska tämä ei ole tyyliblogi. 

Hauskasti makkarin värit on nykyään olkkarissa ja olkkarin värit makkarissa. Ruusutyyny, jota aluksi epäilin on juuri sopivan matchy-matchy uusienkin värien kanssa.

Mikä blogin pitämisessä on ollut parasta? Entä vaikeinta?

Parasta ovat lukijat! On vaan niin hauska saada vastakaikua ja toisten näkökulmia kommenteissa. Pidän myös siitä, että tämä on kätevä tapa saada muistot talteen. Blogi auttaa myös positiivisiiin asioihin keskittymisessä. 

Kuten kaikkien säännöllisten harrastusten kanssa, vaikeinta on välillä ylläpitää tapaa. Kyllä bloginkin eteen täytyy välillä nähdä vaivaa, jotta se pysyisi yllä. Aina ei postauksen aloittaminen huvita, mutta toisaalta aina se palkitsee. Joskus on tietysti hyvä pitää taukojakin.

Ai että, meidän eteinen se vaan paranee! Ripaus inhorealismia siellä täällä maustaa blogia. Kuusi ei ole vielä päätynyt ulos asti, koska se on niin leveä, ettei mahdu kuistille odottamaan. Jotain täytyisi kyllä pian tehdä. 

Miten juhlit syntymäpäivääsi?

Kirjoittamalla tätä postausta tietysti! JA järjestämällä syntymäpäiväarvonnan, kuten viime vuonnakin. Ajattelin tälläkin kertaa laitta palkinnoksi Ai Karkkii!-huopakonvehteja, joista tämä blogi on saanut nimensäkin. Tällä kertaa mukana on myös kakkospalkinto, pussillinen Ai oikkest karkkii?-toffeekarkkeja, joita tein ennen joulua. 

Tällaisia herkkupaloja voi voittaa vastaamalla pariin hassuun kysymykseen. Ei sisäisesti nautittavaksi.

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tätä postausta ja vastaamalla muutamaan kysymykseen. Kysymyksiin voit vastata muutekin ja lisätä viestiisi, ettet osallistu arvontaan. Vastausaikaa on  22.1.2014 asti. Anonyymien kannattaa laittaa tietysti nimimerkki ja voiton sattuessa minua voi sitten lähestyä sähköpostitse tuosta profiililinkistä.

Tai sitten tällaisia. Näitä sopii nauttia sisäisesti.

Tällä kertaa kysymykset kuuluvat:

1. Mikä on ollut kaikkien aikojen mieleenpainuvin postaus? (Jos vasta löysit tänne, niin vaihtoehtoisesti voit kertoa miten löysit tänne.)

2. Millaisia postauksia toivoisit tänä vuonna tulevan?

3.  Mitä laittaisit unelmiesi jäätelöannokseen?

Koiruuksia

Meillä oli eilen aivan erityinen vieras. Saimme muutamaksi tunniksi hoitoon miehen sedän Bertta-koiran. Se on aivan valloittavan innokas ja ystävällinen koira, joka tervehtii aina koiramaisen innokkaasti. Oli ihana saada koira vieras, sillä sairastan kroonista koirakuumetta. Valitettavasti olen myös ärsyttävän realisti, joten lähiaikoina meille ei ole tulossa omaa koiraa. 

Katse on hieman surumielinen, mutta kun häntä alkoi rapsuttaa, unohtui isäntäväen kaipuu nopeasti. 

Oli hauska rapsutella Berttaa, vähän leikkiä ja ulkoiluttaa. Asuisimme koiran kannalta todella hyvällä paikalla. Mutta. Koira sitoo ja meidän elämämme on kovin pomppivaa ja epäsäännöllistä tällä hetkellä. Silti haaveilen säännöllisen epäsäännöllisesti omasta koirasta. Tällä hetkellä haaveissa on musta tai harmaa villakoira. 

Ihanasti pyykit koristavat taustaa. Onneksi koiravieraiden kanssa ei ole niin nuukaa.

Lapsuudenkodissani on aina ollut koira paitsi nyt, kun rakas vanha Vipinämme kuoli viime keväänä. Ennen kuin minä tulin maailmaan, vanhempani olivat juuri hankkineet koiran. Ja enkös minä heti sen jälkeen ilmoittanut tulostani. Niinpä minulla oli syntyessäni "isoveli" Akseli, dalmatian koira.  

Edustuskuva vuodelta 1987

Aksu oli mielestäni erittäin kaunis koira. Sillä oli juuri sopivasti pilkkuja ja kuonon päällä kukkakuvio. Kauneudestaan huolimatta Aksu oli valitettavan kohno. Se oli kova menemään, karkaili, eikä tullut oikein toimeen toisten uroskorien kanssa. Lisäksi se veti niin paljon, että minä olen vienyt sen yksin ulos tasan kerran. Se onnistui välttämään koirakoulua ja kun minä synnyin, Aksun kasvatus jäi vähän puolitiehen.

Aksu syömässä kumilelua. Jonain jouluaattona sille kuulemma nousi kuume, kun se oli syönyt jonkun lelunsa. 

Kuten kuvista voi päätellä, se oli kova syömään milloin mitäkin. Itse en näitä kaikkia muista, mutta kuulemani perusteella Aksu on syönyt ainakin hoitajieni kenkiä, minun pehmolelujani ja oman tuolinsa. Viimeiseksi ateriakseen se sai varastaa vessan roskiksesta wc-paperihylsyn, jota se söi onnellisena koiran suklaan kera. 

Aksu syömässä viinirypäleitä. Kerran se söi lautasellisen karjalanpiirakoita täysin äänettömästi ja jälkiä jättämättä. Jäi kuitenkin kiinni.

Kaikesta huolimatta se oli aivan valloittava persoona. Se oli hyvin herkkä ja tunteellinen. Kun se oli oikein onnellinen, se hymyili! Oikeastaan hymy oli aika hurjan näköistä, sillä hampaat paljastuivat, mutta se oli silti suloinen koska siitä tiesi, että se tarkoittaa hyvää. Aksu oli minullekin tärkeä ja minulla on tallella päiväkirja, johon olen noin kolmasluokkalaisena kirjoittanut "Tänään Aksulta leikattiin kivekset."

Aksu syömässä jotain kiellettyä.

Aksun viimeiset vuodet olivat se onnellisimmat, sillä vuonna 1997 meille tuli toinen koira, bichon frise nimeltä Vipinä. Aksu oli Vipinään aivan lääpällään ja Vipinän pentuaikoina ne leikkivät yhtä mittaa. Aksu ja Vipinä saivat nauttia toistensa seurasta nelisen vuotta. Aksu jouduttiin lopettamaan 15-vuotiaana vuonna 2001. Se eli siis tosi vanhaksi ja Aksu oli siis elossa tähän astisesta elämästäni yli puolet. 

Vanhin tietokoneelta löytämäni kuva Vipinästä vuodelta 2003. 

 Vipinä oli Aksuun verrattuna monessa mielessä helppo tapaus. Se oli pieni, helppoluonteinen ja minäkin saatoin ulkoiluttaa sitä. Turkki tietysti vaati jonkin verran vaivaa, mutta on se suloinen! Onneksi se oli oikea hienohelma ja kiersi kaikki vesilätäköt. Vipinä oppi jopa joitain temppuja, sillä bichonit ovat ilmeisesti hyviä sirkuskoiriakin. Vipinä olisi varmasti voinut oppia paljonkin, mutta varmasti se eli onnellisen elämän ilman suuria taitojakin. 

Pääsiäisenä 2012 Vipinä sopi sisustukseen. Tässä Vipinä on siis 15!

Vipinä ei ollut koskaan mikään sylikoira, vaan kutsuimme sitä "kissakoiraksi". Se piti siitä, että ihmisiä on lähellä, mutta ei liian lähellä.  Aamuisin se suostui äitini syliin, mutta muuten se kyllä mielellään vältti sylissä istumisen. Se nukkui aina sohvan nurkassa kuono tassujen välissä ja nenä kohti nurkkaa. Erityisesti nuorempana se sai hauskoja hepulikohtauksia, jolloin se kiersi kehää pihalla hurjaa vauhtia. Usein ensilumi sai aikaan tämän reaktion. Ehkä se siis piti erityisesti ensilumesta!

Löysin sentään yhden yhteiskuvankin. Kuva on otettu vappuna 2012.

Vipinä oli pitkään hyvin nuorekkaan oloinen. Sitä luultiin pennuksi vielä yli kymmenen vuotiaanakin. Tietysti rotu on pentumaisen näköinen, mutta kyllä ihan koiraihmisetkin ihmettelivät Vipinän sutjakkuutta ja ketteryyttä. Vasta viimeinen vuosi ja erityisesti viimeinen puoli vuotta olivat dramaattisen huonontumisen aikaa. Viime keväänä siitä entisestä Vipinästä ei ollut enää paljon jäljellä ja se jouduttiin lopettamaan hieman yli 16-vuotiaana. En itkenyt sitä silloin paljoa, koska tosiaan tuntemani Vipinä oli jo niin hiipunut, mutta nyt kun kirjoitan tätä alkaa itkettää. Voi meidän pientä Vipsua.

Tämäkin kuva on keväältä 2012. Vipinästä on siis otettu ilmeisen hyviä kuvia tuolloin.

Koirat ovat positiivisuudessaan ja innokkuudessaan niin ihania. Oli niin kiva tulla eilen kaupasta, kun ovella odotti innokas vastaanottaja. Kamala miten tämän postauksen kirjoittaminen aiheuttaakin järjen äänen sumentumista. Menin jo katselemaan villakoirasivuja. Ehkä minullakin on jonain päivänä taas koira.

"Mutta ei vielä", kuiskasi järjen ääni hiljaa. 

Karkkiksen pimeä puoli

Raflaava otsikko saa lukijan miettimään, mitä ihmettä Karkkis tällä kertaa kirjoittaa. Tuleeko kenties paljastuksia Karkkiksen hämärästä menneisyydestä? Vai skandaalin käryisiä kertomuksia blogin ulkopuolisesta elämästä? Vai läheisten sumeilematonta tilitystä Karkkiksen todellisesta luonnosta? 

Suuri paljastukseni on se, että pidän kirkkaiden karkkivärien lisäksi myös - TAN TAN TAA - mustasta ja valkoisesta! 

I love bright and cheerful colours but I have a dark side: I also like black and white. (Well, that's not a very gloomy secret...) Especially my wardrobe is full of black and white polka dots. This post was inspired by a piece of  leftover black marzipan from my husband's birthday cake. I made black and white polka dot squares with mint chocolate flavour. 

Kollaasi mustavalkoisista vaatteista. Pitkä mekko on espanjan vintagelöytö. 

Huh, sainpa sanottua! Hirveä paljastus. Hah, no eipä sentään, mutta totta se silti on. Erityisesti vaatekaappiin kertyy säännöllisesti lisää graafisia, mustavalkoisia vaatteita. Erityisesti olen mieltynyt palloihin ja aina kun näen uuden musta-valkopallollisen vaatteen, huomaan hypisteleväni sitä kaupassa. Onneksi minulla on sentään joku tolkku, eikä jokainen niistä vaatteista ole päätynyt kaappiini. Erittäin nopealla vilkaisulla sain vaatekaapista kuitenkin kaivettua melkoisen kavalkadin mustavalkoisia, graafisia vaatteita. Suurin osa on vieläpä pallollisia!

Marimekon siirtolapuutarhat ovat yksiä suosikkikulhojani. Tuo isompi on kätevän kokoinen moneen. 

Löytyy sitä mustavalkoista myös kodista. Keittiössä on useampiakin rakastamiani astioita, jotka eivät ole karkkivärejä nähneetkään. Tai ehkä nähneet kyllä, koska kököttävät hyllyillä vierekkäin riemunkirjavien kippojen ja kuppien seassa. Eikä pidä tietenkään unohtaa eteisen ja keittiön lattiaa. En tietenkään ole itse sitä valinnut, mutta mustavalkoinen ruutulattia on ollut haaveissa jo ennen tätä lattiaa.

Musta-valko-kultainen kahviserviisi rinta rinnan moniväristen kohokasvuokien ja maitonekan kanssa. 

Inspiraationa tähän mustavalkoiseen postaukseen toimi pötkö mustaa marsipaania, joka on ollut jääkaapissamme miehen synttärifestareista asti. Mietin, mihin ihmeeseen käyttäisin sitä, kunnes välähti. Mustavalkopilkullisiin leivoksiin tietysti! Valkoista sokerimassaakin oli juuri sopivasti pieni pala jäljellä. Valitsin Ullan unelmakakut -kirjasta minttusuklaapalojen ohjeen, jonka päälle lätkäisin marsipaanin ja pilkut.

 Olen viimeaikoina alkanut lämmetä minttusuklaalle. Ennen en ole juuri pitänyt siitä.

Minttusuklaapalat

Pohja

• 200 g voita
• 3 dl sokeria
• 3 kananmunaa
• 5 dl vehnäjauhoja
• 3 tl leivinjauhetta
• 3 tl vaniljasokeria
• 3 rkl kaakaojauhetta
• 1½ dl maitoa
• 150 g minttusuklaata, esim. Pätkiksiä
• 1 dl hasselpähkinärouhetta

Kuorrustus

• 200g tummaa suklaata
• 5 rkl vahvaa kahvia
• 5 rkl voita sulatettuna

1. Vaahdota pehmeä voi ja sokeria. Lisää kananmunat yksitellen joukkoon koko ajan sekoittaen.

2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää massaan maidon kanssa vuorotellen. 

3. Rouhi suklaat pieniksi paloiksi ja lisää taikinaan hasselpähkinärouheen kanssa.

4. Levitä massa leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja paista 200 asteessa n. 25-30 minuuttia.

5. Valmista kuorrute: sulata suklaa ja sekoita siihen voi ja kahvi vatkaamalla. Alkuperäisessä ohjeessa oli myös 300-400 grammaa (!) tomusokeria mutta jätin kokonaan pois. Sulatin suklaan juuri ja juuri sulaksi, joten kuorrutus oli aika tönkköä mutta levittyi hyvin.

6. Levita kuorrutus jäähtyneelle pohjalle ja anna jähmettyä kylmässä. Koristele halutessasi marsipaanilla ja leikkaa paloiksi.

Tein pilkut moccamasterin suppilon avulla! Varmaan ihan tavallinen trattikin sopisi tähän hyvin.

Hihii, näitä oli hauska painella marsipaaniin. Kostutin marsipaanin pullasudilla, että pilkut tarttuivat paremmin.

Palat näyttävät hyviltä niinkin. Jos kuitenkin haluat mustavalkopilkullisia leivoksia, kauli pötkö mustaa marsipaania n. 2-3 mm paksuksi. Levitä marsipaani kuorrutteen päälle. Ota pieni määrä valkoista marsipaania tai sokerimassaa. ja painele siitä pilkkuja vaikkapa kahvinkeittimen suppilolla. Asettele pilkut paikoilleen. Minä käytin marsipaanin kaulimisessa niin paljon tomusokeria, että leivosten pinta oli ihan harmaa. Sivelin pullasudilla pintaan hieman vettä, jolloin väri syveni ja pilkut tarttuivat siihen paremmin.

Kuviosta tulee tasainen kun pilkut laittaa riveihin lomittain.

Leivokset onnistuivat hienosti! Ehkä en olisi jaksanut nähdä vaivaa jos marsipaania ei olisi löytynyt valmiiksi jääkaapista. Olen tosi tyytyväinen, että tein nämä, koska näistä tuli ehkä hienoimpia leivoksia koskaan. Ehkä ne olisivat saaneet olla hieman kosteampia. Minttu maistui juuri sopivasti eikä marsipaanin maistunut oikeastaan ollenkaan.

Nam nam! Nämä eivät väriä kaipaa. 

Korruptiota ja lahjontaa

Jatkan vielä hetken joulusta, näin loppiaisen kynnyksellä. Välillä minusta tuntuu, ettei näin aikuisena oikeastaan kuuluisi odottaa joululahjoja. Onneksi olen viime vuosina päässyt yli moisista ajatuksista ja nauttinut sekä lahjojen saamisesta että antamisesta täysin rinnoin. Sitäpaitsi, joulussahan on oikeastaan kyse lahjoista: "... kun sä tulit vieraaksemme/ paras joululahjamme" ja niin edelleen. Ainakin minun tapauksessani olisi tekopyhää väittää, etten odottaisi myös joululahjahetken jännitystä. Mitä paketteihin kätkeytyy? Miten lahjan saaja reagoi omaan pakettiini? 

Vaikka saimme melko paljon lahjoja, ne sujahtivat yllättäen kotiimme aivan itsestään. Iso syy tähän oli se, että saimme paljon sukkia, sukkahousuja ja muuta arkista ja järkevää. Toinen syy on se, että läheiset osasivat hankkia juuri meidän kotiimme sopivia ja tarpeellisia asioita. Kiitos niistä! Ostin kuvat muutamista lahjoista, jotka vielä löysin enkä kuvitellut niiden olleen meillä aina. 

I can't help it and I don't want to lie about i. I love Christmas presents, both giving and receiving. The excitement of opening a present or  watching the reaction when someone else opens what you've given them. But after all, isn't Christmas about giving and our presents to each other reflect God's gift(s) to us. We got many wonderful presents that fit our home perfectly and here are some of them.

Tämä lahja saattaa aiheuttaa kotonamme dominoefektin. 

Tuota ylläolevaa lahjaa osasin odottaa. Ostimme sen yhdessä äidin kanssa, kun bongasin eräästä vanhan Rauman näyteikkunasta Annastiina Mäkitalon suunnitteleman hauskan posliinikoira kankaan. Yhdessä palassa on kaksi koiraa ja niistä on siis tarkoitus tehdä tyynyt, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi. Kangasta myydään näemmä Verson puodissa, mutta tyynypaketin sai myös Rauman taidemuseosta, aika paljon kalliimmalla. 

Tämän "pöydän" päällä on ehdottomasti käytettävä lasinalusia.

Tätä seuraavaa lahjaa taas en osannut odottaa ollenkaan. Vanhempani olivat yllärinä ostaneet meille Artekin E60-jakkaran kauniin turkoosina. Vanha jakkara sai väistyä, kuun uusi uljas jakkara pääsi kiikkustuolin viereen "jakkarapöydäksi". 

Tontut pääsivät jouluajelulle kuplalla. Takana lahjakirjoja. 

Miehen käly onnistui huijaamaan sekä meitä tehokkaasti. Hän oli käynyt paketoimassa lahjat aivan eri puodeissa kuin mistä lahjat oli ostettu, joten lahjojen sisältö oli todellinen yllätys! Minä vähän mietinkin, että mitä hän on miehelleni löytänyt Kodinonnesta. Paperin alta paljastui lasikulhon pahvipakkaus. Minä jo ehdin miettiä lasikulholle käyttöä, kun mies nostikin laatikosta pirteän sinisen kuplan! Yllätystä kerrakseen!

Padan taustalla värikkäitä kartoita kummeilta, ystävältäni saatua herkkumysliä ja lupauslahja miehelle. Noista padan takana häämöttävistä italialaisista jauhoista tulee pizzaa ja/tai pastaa jonain viikonloppuna.

Joskus toivaa jotain joululahjaksi oikein kovasti, mutta silti onnekseen ehtii unohtaa toiveensa ennen jouluaattoa. Kun tutkin isoa, painavaa laatikkoa, pelkäsin saavani toisen pastakoneen tai kenties toisen valurautaisen kuusenjalan. Heti kun avasin paperit, muistin toiveeni. Sarpenevan pata on ollut pitkään haaveissani ja sopivasti se olikin Hullareilla tarjouksessa. Valitettavasti ne padat menivät alta aikayksikön, mutta onneksi pata oli jossain muuallakin alennuksessa ja minä sain toivelahjani. 

Katsokaa, miten ihanan värikkäitä lautasliinoja! Minun on pakko pitää kynttiläillalliset. 

Yhtä sun toista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista ilmestyi joulun jälkeen kotiimme. Kaikkien lahjojen ei tarvitsekaan olla "järkilahjoja". Ne voivat olla myös niin sanottuja keittiörturhakkeita, jotka saattavat oikeastaan paljastua tarpeellisiksi. Yksi hauskimmista lahjoista olivat värikkäät lautasliinat, jotka äitini oli löytänyt Saksasta. Niille on aivan pakko järjestää käyttöä! Enkä ole varma, voiko lautasliinoille edes myöntää keittiöturhakkeen arvonimeä.

Myös joulukoristevarantomme karttuivat. Saimem anopilta "pikkujoulukuusen". Kohta meillä on kokonainen metsä!

Mitä sinä sait tänävuonna lahjaksi? Tai annoitko kenties jonkun erityisen onnistuneen lahjan toiselle?

Positiivista uutta vuotta!

Minä en ole oikeastaan koskaan tehnyt uudenvuodenlupauksia. Ei ole ollut tarvetta tai sitten olen vain liian realisti tekemään sellaisia. Siispä päätinkin toteuttaa uudenvuodenhaasteen. Sain jo marraskuun lopulla Minnalta haasteen, jossa pitää kertoa viisi asiaa, joita itsessään rakastaa. Välillä tuntuu, että ihmiset arastelevat liikaakin tällaisten asioiden kertomista. Siispä haluan haastaa myös lukijoitani miettimään ja näkemään parhaita puoliaan. Minusta se ei ole vääränlaista itsekeskeisyyttä. Keskittyminen omien hyvien ominaisuuksien miettimiseen auttaa huomaamaan sen, ettei kannata  vertailla itseään toisiin. Jokaisella on omat vahvuutensa.

Uudenvuodenkattaus. 

 Itsekehun ohella voitte ihailla uudenvuoden tunnelmiamme. Olimme perinteiseen tapaan kummieni luona ja iltaan sisältyi herkkuateria, jutustelua, musiikkia ja raketteja. Kummitätini loihtii joka vuosi niin ihanat ruuat, että niitä odotta koko vuoden!

Viime vuosina emme ole harrastaneet tinan valamista, mutta myös ruuasta voi ennustaa. Minä ennustin itselleni iloista vuotta 2014. 

Sitten niihin omiin hyviin puoliin. 

1. Iloisuus ja positiivisuus

Minä olen onnellinen, että pystyn ottamaan ilon irti elämästä suorastaan lapsenmielisesti. Vaikka toisaalta olen välillä taipuvainen murehtimaan, suurimmaksi osaksi suhtaudun elämään positiivisesti. Lopulta pystyn kääntämään asiat parhain päin, enkä jää miettimään menneitä vastoinkäymisiä liiaksi.  

Vuoden runsain kahvipöytä. 

2. En pyri täydellisyyteen

Vaalin tätä ominaisuutta itsessäni, sillä minussa on aineksia myös pesunkestäväksi perfektionistiksi. Olen kuitenkin päättänyt, etten halua yrittää olla täydellinen. Vanhempani ovat tähän minua kovasti kannustaneet. Olin hyvä koulussa, mutta vanhempani sanoivat aina, ettei minulle saa tulla "kymppipakkoa". Olen onnistunut yleistämään epätäydellisyyden muillekin elämänalueille. Tämä blogikaan ei varmasti olisi mahdollinen, jos pyrkisin kaikissa tekemisissäni aina täydellisyyteen. Silloin onnistuu paljon todennäköisemmin ja pääsee siihen ysiin tai jopa ysipuoleen, joka on aivan riittävä.  

Taidekuvia tähtisädetikkujen avulla. Meillä oli tällä kertaa värillisiäkin, mutta ne eivät säkenöineet yhtä hyvin kuin perinteiset.

3. Olen innokas oppija

Olen aina pitänyt uuden oppimisesta liittyi se sitten ruuanlaittoon, käsitöihin, kieliin tai omaan alaan. Innostun helposti uudesta ja toisaalta pyrin ylläpitämään aiemmin oppimaani. Tämä johtaa tietysti siihen, että kaikesta ei voi oppia kaikkea vaan monesta asiasta jonkin verran. Onneksi suurin osa asioista ei vaadi täydellistä hallintaa. Voin soittaa orkesterissa ja oppia omalla tasollani, vaikkei minusta koskaan tulekaan Jukka Perkolle seuraajaa.

Riks...

4. Osaan heittäytyä 

Pystyn tekemään monenlaista pöhköä ja hassua, vaikkapa esittää mieheni kanssa omatekoisia musikaaleja. Töiden puolesta olen kykkinyt julkisella uimarannalla pelleasussa odottaen lapsiryhmää saapuvaksi ja sitten hyppinyt siinä pellen roolissa innoissani lapsia vastaan pitkin rantaa. Vaikka tällaiset saattavat aiheuttaa minussa pienen "mitäköhän olen tekemässä"-ajatuksen, yleensä unohdan tämän nopeasti ja eläydyn milloin mihinkin rooliin. Ehkä joskus pitäisi mennä jollekin improvisaatiokurssille, siellä ainakin pääsisi heittäytymään. 

....Raks...

5. Itsetunto

Jostain syystä tämän viimeisen kohdan kirjoittaminen tuntui vaikeimmalta. Siis se, että minulla on melko hyvä itsetunto. Tuntuu jotenkin siltä, kuin ylpeilisin, ettei tuota saisi sanoa ääneen. Ehkä vähän paradoksaalista. Olen monessa suhteessa aika ujo, mutta itsetunto on usein auttanut, jos itsevarmuutta on puuttunut. Hyvästä itsetunnosta saan kiittää läheisiä ihmisiä, jotka ovat sitä rakentaneet. 

ja Poks!

Näinkin vakavahenkisiä, mutta positiivisia mietteitä syntyi tämän vuoden alkuun. Vuosi 2014 on varmasti jännittävä vuosi, koska minä (todennäköisesti) valmistun ja tulevaisuus on aika lailla auki! Onneksi ei ihan vielä tarvitse sellaisia asioita miettiä. Mutta miettikää te lukijat vaikka tuonne kommentteihin omia hyviä ja tärkeitä ominaisuuksianne. Haasteen saa myös napata omaan blogiin.