Koiruuksia

Meillä oli eilen aivan erityinen vieras. Saimme muutamaksi tunniksi hoitoon miehen sedän Bertta-koiran. Se on aivan valloittavan innokas ja ystävällinen koira, joka tervehtii aina koiramaisen innokkaasti. Oli ihana saada koira vieras, sillä sairastan kroonista koirakuumetta. Valitettavasti olen myös ärsyttävän realisti, joten lähiaikoina meille ei ole tulossa omaa koiraa. 

Katse on hieman surumielinen, mutta kun häntä alkoi rapsuttaa, unohtui isäntäväen kaipuu nopeasti. 

Oli hauska rapsutella Berttaa, vähän leikkiä ja ulkoiluttaa. Asuisimme koiran kannalta todella hyvällä paikalla. Mutta. Koira sitoo ja meidän elämämme on kovin pomppivaa ja epäsäännöllistä tällä hetkellä. Silti haaveilen säännöllisen epäsäännöllisesti omasta koirasta. Tällä hetkellä haaveissa on musta tai harmaa villakoira. 

Ihanasti pyykit koristavat taustaa. Onneksi koiravieraiden kanssa ei ole niin nuukaa.

Lapsuudenkodissani on aina ollut koira paitsi nyt, kun rakas vanha Vipinämme kuoli viime keväänä. Ennen kuin minä tulin maailmaan, vanhempani olivat juuri hankkineet koiran. Ja enkös minä heti sen jälkeen ilmoittanut tulostani. Niinpä minulla oli syntyessäni "isoveli" Akseli, dalmatian koira.  

Edustuskuva vuodelta 1987

Aksu oli mielestäni erittäin kaunis koira. Sillä oli juuri sopivasti pilkkuja ja kuonon päällä kukkakuvio. Kauneudestaan huolimatta Aksu oli valitettavan kohno. Se oli kova menemään, karkaili, eikä tullut oikein toimeen toisten uroskorien kanssa. Lisäksi se veti niin paljon, että minä olen vienyt sen yksin ulos tasan kerran. Se onnistui välttämään koirakoulua ja kun minä synnyin, Aksun kasvatus jäi vähän puolitiehen.

Aksu syömässä kumilelua. Jonain jouluaattona sille kuulemma nousi kuume, kun se oli syönyt jonkun lelunsa. 

Kuten kuvista voi päätellä, se oli kova syömään milloin mitäkin. Itse en näitä kaikkia muista, mutta kuulemani perusteella Aksu on syönyt ainakin hoitajieni kenkiä, minun pehmolelujani ja oman tuolinsa. Viimeiseksi ateriakseen se sai varastaa vessan roskiksesta wc-paperihylsyn, jota se söi onnellisena koiran suklaan kera. 

Aksu syömässä viinirypäleitä. Kerran se söi lautasellisen karjalanpiirakoita täysin äänettömästi ja jälkiä jättämättä. Jäi kuitenkin kiinni.

Kaikesta huolimatta se oli aivan valloittava persoona. Se oli hyvin herkkä ja tunteellinen. Kun se oli oikein onnellinen, se hymyili! Oikeastaan hymy oli aika hurjan näköistä, sillä hampaat paljastuivat, mutta se oli silti suloinen koska siitä tiesi, että se tarkoittaa hyvää. Aksu oli minullekin tärkeä ja minulla on tallella päiväkirja, johon olen noin kolmasluokkalaisena kirjoittanut "Tänään Aksulta leikattiin kivekset."

Aksu syömässä jotain kiellettyä.

Aksun viimeiset vuodet olivat se onnellisimmat, sillä vuonna 1997 meille tuli toinen koira, bichon frise nimeltä Vipinä. Aksu oli Vipinään aivan lääpällään ja Vipinän pentuaikoina ne leikkivät yhtä mittaa. Aksu ja Vipinä saivat nauttia toistensa seurasta nelisen vuotta. Aksu jouduttiin lopettamaan 15-vuotiaana vuonna 2001. Se eli siis tosi vanhaksi ja Aksu oli siis elossa tähän astisesta elämästäni yli puolet. 

Vanhin tietokoneelta löytämäni kuva Vipinästä vuodelta 2003. 

 Vipinä oli Aksuun verrattuna monessa mielessä helppo tapaus. Se oli pieni, helppoluonteinen ja minäkin saatoin ulkoiluttaa sitä. Turkki tietysti vaati jonkin verran vaivaa, mutta on se suloinen! Onneksi se oli oikea hienohelma ja kiersi kaikki vesilätäköt. Vipinä oppi jopa joitain temppuja, sillä bichonit ovat ilmeisesti hyviä sirkuskoiriakin. Vipinä olisi varmasti voinut oppia paljonkin, mutta varmasti se eli onnellisen elämän ilman suuria taitojakin. 

Pääsiäisenä 2012 Vipinä sopi sisustukseen. Tässä Vipinä on siis 15!

Vipinä ei ollut koskaan mikään sylikoira, vaan kutsuimme sitä "kissakoiraksi". Se piti siitä, että ihmisiä on lähellä, mutta ei liian lähellä.  Aamuisin se suostui äitini syliin, mutta muuten se kyllä mielellään vältti sylissä istumisen. Se nukkui aina sohvan nurkassa kuono tassujen välissä ja nenä kohti nurkkaa. Erityisesti nuorempana se sai hauskoja hepulikohtauksia, jolloin se kiersi kehää pihalla hurjaa vauhtia. Usein ensilumi sai aikaan tämän reaktion. Ehkä se siis piti erityisesti ensilumesta!

Löysin sentään yhden yhteiskuvankin. Kuva on otettu vappuna 2012.

Vipinä oli pitkään hyvin nuorekkaan oloinen. Sitä luultiin pennuksi vielä yli kymmenen vuotiaanakin. Tietysti rotu on pentumaisen näköinen, mutta kyllä ihan koiraihmisetkin ihmettelivät Vipinän sutjakkuutta ja ketteryyttä. Vasta viimeinen vuosi ja erityisesti viimeinen puoli vuotta olivat dramaattisen huonontumisen aikaa. Viime keväänä siitä entisestä Vipinästä ei ollut enää paljon jäljellä ja se jouduttiin lopettamaan hieman yli 16-vuotiaana. En itkenyt sitä silloin paljoa, koska tosiaan tuntemani Vipinä oli jo niin hiipunut, mutta nyt kun kirjoitan tätä alkaa itkettää. Voi meidän pientä Vipsua.

Tämäkin kuva on keväältä 2012. Vipinästä on siis otettu ilmeisen hyviä kuvia tuolloin.

Koirat ovat positiivisuudessaan ja innokkuudessaan niin ihania. Oli niin kiva tulla eilen kaupasta, kun ovella odotti innokas vastaanottaja. Kamala miten tämän postauksen kirjoittaminen aiheuttaakin järjen äänen sumentumista. Menin jo katselemaan villakoirasivuja. Ehkä minullakin on jonain päivänä taas koira.

"Mutta ei vielä", kuiskasi järjen ääni hiljaa.