Silkki, sametti, säkki, vaippa...

Pehmeä tunne sormien alla. Ylellisyys. Yltäkylläisyys. Läikehtivät pinta. Vastakarvaan ei kuitenkaan kannata silittää. Ah, sametti! Sametti yltäisi tällä hetkellä tuon hyppynaruvuosien "hääpukulorun" ykköseksi, ainakin sisustuksessa. (Olen kuullut muitakin versioita tuosta rallatuksesta, miten te muut muistatte tuon?) Olen nykyisin niin huumaantunut sametista, että ihan yllyn käyttämään sisustuskieltä (jonka oppitunnin voi löytää tämän blogin alkuajoilta). Ennen halusin silkkityynyjä, mutta nyt vain sametti kelpaa. Kuulostanpa nyt kovin materialistiselta... Mutta minkäs sille voi, kun kyse on materiaalista!

Ennen oli suklaarasiat samettia... ja konvehdit huopaa? Hellaksen kaunis suklaarasio oli löytö Alles gute vintagesta.

Velvet, velvet everywhere! I just love velver right now and I've bought some lovely new velvet cushions in vivid colours. I can't help sounding a little materialistic but after all, velvet is a material. 

Samettiverhot meillä on ollut jo pitkään, lähes koko ajan kun olemme tässä asunnossa asuneet. Alunperin hullulta tuntunut idea toteutui aikoinaan vähän yllättäen. Ehkä joku blogin lukija muistaakin tarinan. Ensin katselin samettia Eurokankaasta, mutta hinnat huitelivat viidessä kympissä per metri. Ja metarvitsimme aika monta metriä! Yllättäen äiti löysikin Tallinnasta jonkun kangaskaupan uumenista seitsemisen metriä samettia, jonka sai pilkkahintaan, 35 eurolla. Värikin oli juuri passeli. Siitä lähtien olemme aina iltaisin vetäneet makuuhuoneen suuren ikkunan eteen samettiverhot. Ja ne ovat paitsi ylelliset, myös erittäin käytännölliset. Verhot toimivat loistavasti pimennysverhoina ja talvella eristävät lämpöä.

Ikkuna ja villiviinit suorastaan vaativat samettia ympärilleen. Villiviinin rypäleet sointuvat verhoihin täydellisesti. (Voiko tämän sisustuskielisempi enää olla?)

Syksyn tultua aloin kaivata taas vaihtelua sisustustyynyihin. Kaivoin esiin äidin vanhoja tyynyjä, mutta ne ovat jo sata kertaa nähtyjä.  Edellisessä postauksessa kerroin huomanneeni haavailevani ruskeista tyynyistä ja hämmästelen sitä edelleen. Jotenkin vaan makuuhuone kaipasi vihreän ja pinkin rinnalle jotain syksyistä. Omat tyynyvarantoni ovat vielä toistaiseksi melko vaatimattomat, joten lähdin tyynykaupoille. Olin jo pitkään ihaillut yksiä Casa Stockmannin samettityynyjä ja ne sattuivat sopivasti olemaan tarjouksessakin.

Vihreät samettityynyt tein alkuvuodesta, ruskea on uusi lisä kokoelmiini.

Vaikka kuinka olin haaveillut ruskeista tyynyistä, kaupassa minuun iski epävarmuus. En sitten ostanutkaan kuin yhden ruskean tyynyliinan, toiseksi tyynyliinaksi ostin vadelman punaisen. Kotona vadelman punainen ei kuitenkaan sopinut vanhoihin tyynyihin, joten ei auttanut kuin hipsiä takaisin Stockmannille ostamaan vielä toinen ruskea... ja yksi vaaleansininen tyynyliina. Olisin kyllä voinut ostaa vielä vaikka keltaisia ja tummansinisiä, niin kauniita värejä noissa tyynyissä oli. En kuitenkaan millään raaskinnut. Voi olla, että viikonloppuna vielä pimahdan ja käyn hakemassa lisää tyynyliinoja itselleni. On paljon vaikeampi olla ekologinen, kun on enemmän ostovoimaa...

Samettia sametilla ja puuvillalla. Piskett- ja Pollar-koirien sävy innoitti ruskeiden tyynyjen hankkimiseen. Koiratkin tuntuvat melkein sametilta, mutta ovat vain froteeta.

Olen joka tapauksessa erittäin tyytyväinen ostoksiini. Ruskeat tyynyt ovat kauniin viininpunaruskean sävyiset ja läikehtivät lähes violetteina. Ne sointuvat niin pinkkiin kuin lehmuksen vihreään. Myös vaaleansininen ja vadelman punainen tyyny pääsivät jo käyttöön olohuoneeseen. Ne tuovat mukavasti pehmeyttä pimenevään syksyyn.

Olkkari on vielä kesäisen värikäs, mutta sellainen se saa ollakin. Ruuturouva-tyynystä löytyvät molempien samettityynyjen sävyt. Kortteli-kuosistakin melkein.

 Tyynyt ovat toiselta puolelta vaalean harmaata pellavaa. En varmaan koskaan laita sitä puolta esille, mutta minusta se on kaunis yksityiskohta. Toisaalta, ostinhan ruskeat tyynytkin, ei sitä tiedä jos joskus hurahdan luonnonläheisiin sävyihin. Sametissa erityisesti siitä, miten väri näyttää vähän erilaiselta eri kuvakulmista. Samettia on kuitenkin äärimmäisen vaikea valokuvata kauniisti. Värit eivät millään toistu kuvissa niin kuin haluaisin. Erityisesti tuo punainen tyyny ei ole ollenkaan tuollainen, vaan paljon vaaleampi. Ehkä se on osa sametin salaperäistä charmia ja eleganssia.

Vaaleasininen näyttää tässä melkeins siltä kuin oikeastikin. 

Mitä pidät sametista? Entä mikä on sinun syksyn sisustusvillityksesi?

Muutosvastarintaa

Olen melko turvallisuushakuinen ihminen. Vaikka innostun helposti uudesta ja uskallan moneen juttuun mukaan rohkeastikin, elämän isoissa asioissa haluan turvaa ja tasaisuutta. Se on välillä vähän ärsyttävää, sillä silloin tunnen usein ihan turhaan muutosvastarintaa asioista, jotka lopulta sujuvatkin ihan mallikkaasti. Minun on myös joskus vaikea luopua asioista.Tyypilliseen tapaani en ala tässä nyt kuitenkaan pohtia syntyjä syviä, vaan kerron muutosvastarinnasta, jota koen hyvässä lykyssä neljä kertaa vuodessa. Puhun tietysti vuodenaikojen vaihtumisesta, jos et jo arvannut. 

I find it hard to let go of things. I often find myself in a comfortable little rut clenching hard on the things that are soon to be history. For instance, every time the seasons change from winter to spring, spring to summer and so on, I try to hold on to the passing season as hard as I can. Metaphorically, you know. But when the season finally does change, I soon find myself enjoying all the good things the new season has to offer. As the summer has gradually turned into fall, I can finally say that summer is so last season!

Auringonkukka oli joskus lempikukkani. Sitten kyllästyin, mutta nyt ne näyttävät taas piristävän syys-kesäisiltä. 

Luulisi minun jo tajuavan kaavan: aina kun jokin neljästä vuodenajasta lähenee loppuaan, alan pitää tiukasti kiinni edellisestä vuodenajasta. En varmasti vielä hae talvivaatteita varastosta! Kyllä minä nyt vielä menen ensi viikonloppuna hiihtämään! Eivät ne lehdet voi vielä tippua! Höh, kohta nuo hiirenkorvat ovat jo tummanvihreitä ja isoja! Tai jos kyseinen vuodenaika on ollut "huono" eli esimerkiksi talvi lumeton tai kesä hyytävän kylmä ja sateinen, alan toivoa, että vielä tulisi se "oikea vuodenaika" hetkeksi. Sitten kun se vuodenaika oikein kunnolla vaihtuu, alankin nopeasti nauttia sen sisällöstä. Yleensä muutos on helpompi keväästä kesään ja syksystä talveen, sillä koen syksyn ja kevään jotenkin "välivuodenaikoina". Ei niistäkään silti aina helppoa ole päästää irti. 

Torilta saa vielä onneksi tomaatteja ja salaattia. Pian niistä on luovuttava. Tästä osasta kesää on ehkä vaikein päästää irti koko pimeäksi talveksi. 

Nyt olen kuitenkin päässyt jo kesähaikailuistani, vaikka pukeuduinkin parina lämpinämä päivänä kesämekkoon (ja villatakkiin). Syksyhän on ihanaa aikaa! Toripöydät pursuavat artisokista, sienistä, juureksista, maissista, kurpitsoista, omenoista... Alan jo odottaa kellastuvian puiden lehtiä ja syvänpunaista villiviiniä. Syksy tarkoittaa myös sadonkerjuuaikaa ja jännityksellä odotan, onko anoppilan omena- ja luumupuissa satoa, jota voisi ihan vähäsen pyytää mukaan. 

Olga-neiti on virallinen villatakkivälittäjäni. Sieltä olen tehnyt parhaat löytöni ja tänään  löytyi taas kiva lämmön ylläpitäjä vitosella. 

Minipuutarhanikin on vaihtanut kesälookinsa syyskuosiin. Ruusubegoniat ovat vaihtuneet krysanteemeihin ja kuivahtanut hortensia on tehnyt tilaa koristekaalille. Vain pelakuut uhmaavat syksyä ja kukoistavat kauniimmin kuin kesällä konsanaan. Toivottavasti halla ei vie niitä vielä vähään aikaan, ne muistuttavat vielä juuri sopivasti onnistuneesta kesästä. 

Rakastan noita isoja krysanteemipuskia, mutta silti lykkään niiden ostamista, koska sitten on myönnettävä, että syksy on lähellä. Koristekaali sinetöi tänään kuitenkin syksyn hyväksymisen. 

Suloiset pelakuun nuput odottavat aukeamistaan. 

Myös sisällä on alkanut syysmyllerrys. Koko sisustus tuntuu paikalleen jämähtäneeltä ja olen pikkuhiljaa tekemässä sisustusesineiden ja taulujen kierrätysoperaatiota. Kierrätyksellä tarkoitan huoneesta toiseen, hyllyltä kaappiin ja kaapista ikkunalaudalle -kierrättämistä, en ole pistämässä koko sisustusarsenaaliani ekotorille. Olen jopa alkanut haaveilla ruskeista tyynyistä makuuhuoneeseen. Siis ruskeista, minä! Syksy on todella tainnut sekoittaa pääni. 

Tämä näky on ilahduttanut minua monena päivänä. Jotenkin tämä asetelma villiviineineen piristää aina. Seinän halkeamatkin sopivat siihen täydellisesti. Tyhjä ruukkukaan ei välttämättä kaipaa täytettä. 

Vaikka vuodenaikojen vaihtelut saavat minussa esiin muutosvastarintaa, en silti vaihtaisi näitä neljää vuodenaikaa ikuiseen kesään tai varsinkaan jatkuvaan sumun ja sateen vaihteluun. Olen aina pitänyt kaikista vuodenajoista, ihan jo pienestä pitäen. Se parhaillaan kuluva vuodenaika on aina se paras... paitsi silloin, kun vuodenaika on juuri vaihtunut!

"Vilken sport uppskattar du mest?"

Olen varma, että vastaukseni otsikon kysymykseen sinetöi minulle hyvät tiedot suullisesta ruotsin osaamisesta yliopistossa. Olin suullisen taidon kokeessa, jossa piti vastata arvottuihin kysymyksiin. Kuultuani kysymyksen, paniikki hiipi mieleeni. En tiedä mitään urheilusta! En seuraa mitään urheilua, mitä urheilulajua minä nyt keksin yhtäkkiä arvostaa hirveästi? Sitten yhtäkkiä keksin vastauksen: "Jag uppskattar orienteering därför att man måste använda både sin hjärna och sin kropp." Sain ihalua, kun tiesin niin hienon lajin nimen kuin suunnistus. Samahan se on englanniksi, mutta ei kai se ole sitten itsestään selvää, että sen tietää tai muistaa. 

My husband is an orienteer and over the years I have really come to respect the sport. Yet I have never ventured out into the forest myself... until today! We chose a short track and my husband helped me along the way and I managed to find all the control points. And most importantly, on the side I found delicious mushrooms!

Sain mieheltä synttärilahjaksi kompassin vauhdittamaan hitaasti alkanutta suunnistuskokeilua. Eihän siihen mennyt kuin kahdeksan vuotta.

Noh, ehkä muistin lajin nimen, koska siiän vaiheessa olin jo pari-kolme vuotta seurannut vierestä suunnistusharrastusta. Mies harrastaa enemmän ja vähemmän aktiivisesti (kunto)suunnistusta, välillä on kilpaillutkin vähän. Minulle suunnistus oli pitkään peruskoulun liikuntatuntien kauhu. Silloin rämmittiin metsässä kumisaappaissa ja verkkareissa etsimässä tavu-rasteja, joista lopuksi muodostui jokin sana. Nopeasti opin, että oikeasti laji on vähän vauhdikkaampi ja se on oikeastaan aika vaativaa, sekä aivoja että kroppaa tarvitaan yhtä paljon. En kuitenkaan itse innostunut suin päin metsään. Vähitellen tässä kahdeksan vuoden varrella olen lämmennyt ajatukselle, mutta aikataulullisista ja laiskuussyistä se on aina jäänyt.

Kunnes tänään seisoin kuntorasteilla hämmennyksen vallassa metsänreunassa ja muistelin miehen opastamana karttamerkkejä. Lähdimme muutaman kilometrin radalle niin, että minä suunnistin pääasiassa ja mies konsultoi. Muutamaan otteeseen hän korjasi vähän (=paljon) suuntaani tarkemmaksi. Niin, ja jos satuit itse olemaan tällä seudulla kuntorasteilla ja kuulit jonkun huutavan "Niin mutta tarkottaako vaan tää harmaa, että se on yhtenäistä kalliota? Eikö nää käyrät riitä? Et sä nyt tajuu mun kysymystä!", niin se olin minä. Pääasiassa ensimmäinen suunnistukseni onnistui kohtuullisen hyvin, vaikkakin melko hitaasti. Ja mukavaakin se oli, kun sai samalla kivan luontokokemuksen. 

Rastejakin kalliimpi löytö! Näitä ei edes ole merkitty karttaan. 

Kaikki rastitkin löytyivät aikanaan, mutta metsästä löytyi jotain vielä merkittävämpääkin: sieniä! Kaikki ovat varmaankin tietoisia siitä miten hyvä tattivuosi parhaillaan on meneillään. Facebookissa ei muuta ole ollutkaan kuin ihmisten valtaisia sienisaaliita. Minun sienionneni oli toistaiseksi ollut melko laiha: muutama kantarelli ja yksi punikkitatti. Ai niin, ja kyllä niitä tatteja löytää tällä hetkellä ihan joka paikasta, kun yhden löysin pihakivetykseltäkin... Täytyy kyllä tunnustaa, että se oli tainnut tippua joltain toiselta poimijalta.

Punikkitatti oli uusi tuttavuus tänä vuonna. Leikkuupinnan mustuminen pelästytti aluksi, mutta luin sen olevan vaaratonta. 

KanTTarelli, tuo metsien kulta, on suosikkisieneni, ehtottmasti. Muotoilultaan ja väriltään se on aikamoinen taideteos.

Niinpä lähdin metsään tatin kuvat silmissä. Suunnistaessa saa kätevästi kattavan kuvan myös metsän sienivalikoimasta, ainakin jos kävelee. Ja voi sitä riemua, kun löysin ensimmäisen tattiesiintymän! Muutama punikkitatti täytti pienen reppuni jo aivan alkumetreillä. Sen jälkeen oikein mitään varteenotettavaa (eli sellaista, jonka itse tunnistan) oikein löytynytkään, kunnes huomasin karttaa tiiraillessani maassa muutaman kantarellin. Olin jo ihan tyytyväinen saaliiseeni, mutta varsinainen päävoitto löytyi aivan viime metreiltä, kun bongasin pienen herkkutattiesiintymän. 

Tattien tarkistusta. Muutamalle tein toukkatarkastuksen lisäksi makutarkistuksen, jotta varmistuisin, etteivät ne ole sappitatteja. Kaikkea sitä oppii! 

Kotona tarkistin tatit ja vain yhdessä oli pari toukkaa. Saaliista saamme siis vielä monta herkkuateriaa ensi viikolla. Tänään tein jo tattipastaa, huomenna ehkä risottoa. Syömme sienet tuoreeltaan tai pakastamme, sillä silloin ne ovat parhaimmillaan. 

Hih, oli pakko otta vielä kuva pilleistä. Ne ovat vähän ällöjä, mutta silti niin vinkeän näköisiä. 

Oletko sinä löytänyt tatteja tai muita sieniä? Onko sinulla jaettavaksi hyviä sienireseptejä? Entä millainen suhde sinulla on suunnistukseen?

Lankaloma ja uusi alku

Tänä aamuna oli oikein kunnon "koulunaloitus aamu". Ilma oli kirpeän syksyinen, aurinko paistoi ja askel oli jännityksestä huolimatta kevyt. Mikäli muistikuviini on luottaminen, aamu oli aika samanlainen kuin noin kaksi kymmentä vuotta sitten astellessani ensimmäistä kertaa kouluun. Päivään kuului jopa sama ruskeankastikkeen haju (= löyhkä) kuin ensimmäisenä koulupäivänä, vaikka tällä kertaa ruskean kastikkeen seassa ei lillunut nakkeja. Tällä kertaa ei myöskään voi puhua "pehmeästi laskusta", sillä pää tuntuu olevan aivan liian täynnä kaikkea uutta informaatiota. Niin, ja tällä kertaa koulutien sijasta minulla aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisessa työpaikassa. 

Koska ensimmäisen työpäivän jälkeen on melkoisen moukaroitu olo, vaikka mitään "oikeita töitä" vielä ehtinyt ollakaan, tuntui että tekisi hyvää palata vielä kahden viikon lomaan, jonka ehdin viettää tässä kesätyön ja uuden työn välissä. Koska pari edellistä viikkoa eivät suoneet syksyisen kirpeitä eivätkä kesäisen helteisiä ilmoja, vaan vettä saavista kaatamalla, vietin loman tehden lähinnä käsitöitä kotisohvalla. Ei hullumpi tapa lomailla sekään, vaikka mielummin olisin polskutellut uimarannalla. Onneksi Samppalinnan maauimalaan pääsi sateellakin.

First day of new job today... Brain not functioning ...Need crafts.

En osaa päättää näyttääkö virheellinen mallikerta hyvältä vai karmealta.

Olen tällä hetkellä varsinaisessa virkkuukoukussa ja töitä on koukun alla useampia. Aloitin jo kesällä Virkkuri-kirjasta triforce-kuvioisen pussukan virkkaamisen. Kesällä työ ei juuri edistynyt, varsinkin kun tein ensimmäisen mallikerran vähän väärin... Virkkasin työtä vasenkätisittäin, mutta lisäsin kuvioon väriä oikeakätisten suuntaan. Hups! Nyt en ole vielä päättänyt, taitanko väärinpäin virkatun kuvion pussin sisään vai hyödynnänkö sellaisenaan. Olen ihastunut tuohon kuvioon ja se tuntuukin olevan kovasti muodissa. Pussukka päätynee insuliinipussiksi marimekon pussukoiden tilalle. 

Rumpukapulakori on vähän liian löysä, joten se nojailee pöydänjalkaa vasten.

Kun virkkasin jumppapallon päällisen, päätin etten enää koskaan (tai ainakaan pitkään aikaan) tee mitään matonkuteista, niin hankalaa oli selvittää kudevyyhti. Keväällä ostinkin sitten sotkuvyyhdin lisäski valmiiksi kerittyä kudetta ja homma tuntui jo ihan siedettävältä. Silloin virkkasin pyykkikorit ja aika pian niiden jälkeen vinoraitaisen kodin Virkkuri-kirjasta. Se on niin herkullinen, ihan kuin pinkki polkkakarkki!

Siinä sitä taas on, trikookudetta.

Nyt lomalla virkattuani jo jonkin aikaa triforce-pussukkaa, kyllästyin ohuen langan kanssa näpertelyyn ja kävin ostamassa jälleen trikookudetta. Neon persikkainen kude kutsui minua luokseen ja ajattelin, että kyllä näin suloisesta kuteesta jotain syntyy. Lumoutuneena kuteen väristä unohtuivat myös tuskalliset kerimissessiot hetkessä. Onneksi tällä kertaa jaksoin kaivella netistä ohjeita, miten trikookuteet kannattaa keriä. Yksinkertainen kikka on laittaa kudevyyhti tuolin selkänojan ympärille, jolloin langat eivät sotkeennu keskenään. Oleellista on, ettei irrota vyyhdin kiinintyslankoja ennen kuin on varmistanut, ettei yksikään lanka ole väärällä puolella vyyhtiä.

Alta aikayksikön (tässä tapauksessa yksikkö oli tunti) vyyhti oli kerittynä ja koristeena. 

Tällä kertaa vyyhdin purkaminen sujui lähes ongelmitta ja hermoromahduksitta alle tunnissa (katsoin aikaa Hercule Poirotin jakson kulumisesta). Trikookuteesta syntyi kori hiuspyyhkeille (eli keskikokoisille pyyhkeille, jotka saa helposti pyöräytettyä pään ympäri). Ohjetta en jaksa nyt valitettavasti tänne toistaa, sillä netti on virkattujen neliökorien ohjeita pullollaan. Saa muuten nähdä, koska tämä trikookudemuoti menee ohi ja trikookuteiset korit, pussukat ja sisustuselementit näyttävät auttamattoman 2010-lukuisilta.

2010-lukuinen pyyhekori. 

Vihreässä korissa on kasvopyyhkeet, valkoisessä käsipyyhkeet ja uusimmassa siis "hiuspyyhkeet". Valkoinen kori hankittiin alunperin häihimme ruusunterälehtiä varten. How romantic!

Kun taas sain virkata vähän paksua trikookudetta, teki mieli aloittaa toinen "pieni" virkkaustyö. Sain anopilta synttärilahjaksi Virkkurin toisen osan, jonka optisia kuoseja oli pakko päästä kokeilemaan. Toistaiseksi en ole päässyt kahta riviä pidemmälle. 

Oi olisipa tuo vihreä-valko-musta oma työni eikä kirjan kuva! Toisaalta, pidän omista väreistäni enemmän. 

Nyt siis lankaloma on päätöksessä, mutta käsityöt jatkuvat. Ne tasapainottavat toivonmukaan työtä ja arkea, kuten tämä blogikin. Kirpeää syksyn alkua lukijat!

Maaseutua, vanhoja mekkoja ja irtokäsi

Jokin vuosi takaperin eräs Sauvosta kotoisin oleva ystäväni kertoi, että oli nähnyt siellä main vintage-liikkeen. En voinut uskoa korviani ja lievän epäuskon takia taisi asia unohtuakin joksikin aikaa. Tänä kesänä Turun Tilda bloggasi Alles gute vintage -liikkeestä ja asia muistui uudestaan mieleeni. Kuvien ja löytöjen perusteella kyseinen paikka vaikutti aivan mielettömältä. Siltä istumalta lähetin viestin ystävälleni ehdottaakseni retkeä Sauvoon. Retki toteutui eilen ja päivään mahtui monenmoista hauskaa ja älytöntä. 

Vintagepuodin yläkertaa. Pahoittelen kuvanlaatua, mies vei kameran, joten täytyi tyytyä kännykkään.

Tarkoituksenamme oli käydä muutamissa muissakin kohteissa Sauvossa, mutta ensitöiksemme suuntasimme vintagepuotiin. Se löytyi helposti navigaattorin avulla, vaikka jossain kohtaa maalaistietä meinasikin usko loppua. Liike sijaitsee maatalon pihapiirissä vanhassa piharakennuksessa. Ensin katselimme varovasti ympärillemme, mutta pian pengoimmekin jo innoissamme. 

Tässä osa paikan nahkatakkivalikoimasta, joka tuntui loputtomalta. Pöytien ja hyllyjen uumenista löytyi mm. ostokortteja ja vanhoja TSYKin lehtiä. 

Ja voi että sitä tavaran määrää! Kerroksia oli kaksi ja tuntui, että erilaisia tiloja ja huoneita löytyi aina vain lisää. Kun vihdoin tulimme pois liikkeen "päärakennuksesta", huomasimme pihalla pienessä vajassa vielä lisää tavaraa. Minä etsin paikasta lähinnä vaatteita, mutta silmäilin myös huonekaluja. Sovittelin monta mekkoa ja muutama tarttuikin mukaan. Mekkojen lisäksi löysimme yhtä sun toista muutakin lasisesta kanasta vanhoihin lehtiin. Hintaa pyöristeltiin alaspäin ja ostokset maksoivat yhteenstä lopulta alle satasen. 

Päivän älyttömimmän ostokset: lasinen kana ja irtokäsi. 

Kun pengoimme vielä pihavajan sisältöä, huomasimme yhtäkkiä irtonaisen mallinuken käden. Aloimme muistella, että eräs tuttavamme oli kertonut hakevansa irtokättä töittensä puolesta! Emme saaneet häntä kuitenkaan kiinni, joten ajattelimme jättää käden kuitenkin ostamatta. Viime hetkellä, kun olimme jo lähdössä pihalta pois, tämä tuttava soitti ja kertoi tarvitsevansa kättä edelleen. Niinpä nappasimme käden matkaamme (maksoimme toki) ja kädestä riittikin hupia koko päiväksi. 

Kääk! Se vie meidän eväät!

Alles gute vintagen jälkeen lähdimme katsastamaan Sauvoa. Haimme eväitä kaupasta ja siirryimme syömään niitä kirkon puistoon. Ihmettelimme erikoisia nimiä hautakivissä ja mietimme, miten nykyään annettavat uusnimet kalpenevat näille vanhanajan nimille. Sauvosta kotoisin oleva ystävämme oli vinkannut meille muutamia paikkoja ja Sauvon keskustasta ajoimme Karunan kirkolle. Odotimme tavallista, pientä harmaakivikirkkoa, mutta kyseessä olikin yllättäen jugend-henkinen graniittikirkko. Kuten Sauvon kirkko, sekin oli mennyt jo kiinni kesän jälkeen, joten tyydyimme kurkistelemaan kirkkosalia ikkunoista. Alttaritauluna oli erittäin kaunis pastellisävyinen lasimaalaus. Harmiksemme myös Karunan kyläkauppa oli suljettu, joten tyydyimme ostamaan jätskit s-marketista. Onneksi kuitenkaan maisemat eivät olleet kesäsesongin jäljiltä muuttuneet vielä mihinkään ja saimme ihailla kauniita näkymiä koko reissumme ajan. 

Karunan kirkko yllätti tyylisuunnallaan. Kirkko on rakennttu 1909. 

Onneksi alareunassa oli kätevä paikka, josta pääsi kurkistelemaan sisälle.

Ja mitäkö sitten ostimme? Siis muuta kuin lasisen kanan ja irtokäden. Tässä kuva- ja tekstipläjäystä!

Alempi rasioista on minun. Siinä on joskus ollut Hellas-konvehteja. Miten suklaarasia on voinut joskus olla noin kaunis ja viimeistelty? Joku säilytti siinä kangasnenäliinoja tähän asti, mutta minä ostin vain rasian. 

Sovittelin monta mekkoa läpi ihan vain huvin vuoksi. Jostain syystä moni mekoista oli melko isoja kokoja, ehkä putiikki oli saanut jonkun tyylitietoisen, mutta isokokoisen naisen vaatevarastot 60-luvulta. Sininen 70-luvun mekko oli kuitenkin sopivan kokoinen. Nimesin sen heti Abba-mekoksi, sillä väristä ja mallista minulla tulee voimakkaat Abba-vibat. Yleensä tuollainen pääntie ei sovi minulla, mutta mekon mukana tullut vyö tasapainotti leveää hartialinjaa. Mekosta tulee vielä oiva viileiden kesäiltojen kaunistus. 

Abba-mekko vaatii alleen topin, ihan noin avointa pääntietä en toki käyttäisi. 

Paitamekot eivät juuri koskaan sovi minulle. Minulla on kapea hartiat, jotka saavat paitamekot näyttämään päälläni ressukoilta ja itse näytän ihan Hilja-maitotytöltä. Pirteän pinkki mekko kuitenkin viehätti, joten päätin kokeilla sitä. Ja ei, eihän se sopinut alkuunkaan. Se oli lisäksi himpun verran iso. Nähtyään mekon ystäväni päätti sovittaa sitä ja hänelle siitä tuleekin pienen muokkauksen jälkeen hieno mekko. 

Piristävän pinkki mekko on moitteettomassa kunnossa. 

Paras löytöni oli ehdottomasti 60-luvun a-linjainen lurexmekko. Mekko on lähes iskemättömässä kunnossa, vain yksi kauluksen helmistä puuttuu takaa vetoketjun vierestä. Se on Kaunotar-merkkinen ja vaikka koko merkintä oli melko suuri, se ei ollut liian iso. Täydellinen keikka-tunika tai jopa mekko paksujen sukkahousujen kanssa, sillä mekko on todellakin minimekko. 

Onkohan tämä ollut koskaan käytössä, kun käytön jäljet ovat olemattomat.

Mekon juju on kauluksen helminauhoissa. 

Alles gute vintagen nahkatakkivalikoima on melko massiivinen ja yllätyksekseni minäkin huomasin hypisteleväni yhtä niistä. Takki oli tyttömäisen mallinen ja erittäin edullinen. Jahkailin aikani sitä, olenko nahkatakki-ihminen, mutta päädyin lopulta siihen, että takki oli liian nätti jätettäväksi kauppaan. Harmikseni huomasin kotona siinä yhden vian. Koska koko kauppa on käytännössä kylmää varastotilaa, takkiin oli tarttunut ikävä ummehtunut varaston haju. Muista vaatteista haju lähti pesussa ja tuuletuksessa, mutta nahkatakkia ei oikein voi pestä koneessa. Pesin takin pyyhkimällä marseillesaippualla ja vahasin nahkavahalla. Netistä löydettyjen vinkkien perusteella ostin hajunpoistajaa ja nyt innokkaan suihkimisen jälkeen vaikuttaa siltä, että haju on alkanut hälventyä. Toivottavasti se poistuu kokonaan!  

No, ennen en ajatellut olevani nahkahameihminenkään, joten miksei sitten nahkatakki menisi siinä samalla. Kohta pukeudun varmaan nahkahousuihinkin. 

Sokerina pohjalla esittelen ystävälleni syntymäpäivälahjaksi ostamani kahviastiaston. Lasiset 60-luvun kupposet löytyivät "kirrpisosastolta", jossa oli sekalaista tavaraa huonekaluista lamppuihin. Ystävälläni oli pulaa kahvikupeista ja koska olin miettinyt hänelle synttärilahjaa, pääsin ehdottaa niiden antamista lahjaksi. Nyt ne odottavat pesua ja paketointia meillä, mutta pian ne pääsevät käyttöön. 

Älä anna roskien hämätä vaan ihaile kuppien utuisia värejä ja himmeää kiiltoa. 

Huh, tulipas pitkä postaus! No, vähän samanlainen kuin Alles gute vintagekin, aina löytyy uutta koluttavaa ja juuri kun luulee penkoneensa joka sopukan, löytyy vielä yksi uusi nurkka täynnä tavaraa. Kannattaa siis katsastaa ja ihailla muutenkin Sauvon kaunista maaseutua. 

Keittiövälttämättömyyksiä

Hankin tai saan lahjaksi aina silloin tällöin niin kutsuttuja (keittiö)turhakkeita. Tarkoitan niillä välineitä, joista on iloa, kuten vaikkapa jäätelökone, mutta jotka eivät suinkaan kuulu keittiöni välttämättömään varustukseen. Toisaalta turhakkeet saattavat olla ihan äärettömän käteviä, esimerkiksi mansikankannanpoistaja, mutta joiden kättö on melko rajattua. Nämä turhakkeet ovat kuitenkin niin tärkeässä roolissa keittiössäni, että niille on täällä blogissa varattu ihan oma tunnisteensakin. Välillä on kuitenkin nostettava esiin niitä kaikkein tärkeimpiä ja tarpeellisimpia keittiövälineitä, sillä vinkeistä saattaa olla oikeaa hyötyäkin jollekin. 

I love cooking and good utensils are very important to me. Here I have listed some of my favorite kitchen tools from knives to bowls. The orange Fiskars-scissors  are classic here in Finland and they are also very sturdy and durable. A couple of good knives are a must in my kitchen and the two knives I use the most are the small Victorinox tomato knife with a wavy edge and the Santoku knife from the same brand. The award for the most versatile bowl ever goes to the large steel bowl from Ikea. Steel is a good material in many ways. A few years ago I bought a carbon steel  frying pan and have not regretted it. The worse it looks, the better it gets!

Perinteikkään oranssia.

Keksin postauksen aiheen muistaakseni silloin, kun toiset keittiösaksemme, sellaiset Ikean siniset, hajosivat aivan yllättäen. Vanhat kunnon Fiskarsin keittiösakset sen kun porskuttivat ilman ainuttakaan kulumisen merkkiä, vaikka sakset olivat vähintään yhtä vanhat, elleivät vanhemmat. Käytän keittiösaksia päivittäin, ainakin ne ovat yhtä mittaa tiskikoneessa. Fiskarsin oransseilla saa leikattua niin yrtit kuin kanankoivetkin. Juuri kun Ikean sakset hajosivat, sattui perhetuttu kyselemään sopivaa valmistujaislahjaa. Minäpä keksin heti oikein täsmälahjan, toiset Fiskarsin sakset vanhojen pariksi! 

En tied onko tämä virallisesti tomaattiveitsi, mutta siinä tehtävässä tämä veitsi ainakin loistaa. 

Kun keksin postausidean, tiesin myös heti toisen keittiövälttämättömyyslistalleni nousevan välineen: Victorinoxin pieni (tomaatti)veitsi. Se pienestä koostaan huolimatta yllättävän monikäyttöinen veitsi, mutta nimensä mukaan se on vertaansa vailla nimenomaan tomaattien kuoren lävistäjänä. Käytän paljon tomaatteja ja inhoan sitä, kun tylsä veitsi ei rikokaan tomaatin kiiltävää pintaa ja tomaatti rutistuu, kun veistä pitää painaa väkivalloin alas. Victorinoxin veitsen terävyys on aivan omaa luokkaansa, eikä se tunnu koskaan tylsyvän.

Taas Victorinoxia! Kuten kuvista näkee, myös erilaiset leikkuulaudat ovat oleellisen tärkeitä keittiössä. 

Tämä ei todellakaan ole maksettu mainos (hah, ei näin pientä blogia mikään iso victorinox alkaisikaan sponssata) ja huomasin vasta kuvan otettuani, että toinenkin suosikkiveitseni on saman merkkinen. Tämä veitsi on iso, mutta erittäin kevyt. Minulla on myös muita vastaavia veitsiä (mm. Ikean ja fiskarsin), mutta tämä on selvästi paras. Kahdella tässä esitellyllä veitsellä pärjää keittiössä jo aika pitkälle.

Monikäyttöinen kulko. Perunankuorimishanskat menevät ehkä sinne turhakeosastolle, mutta uusien perunoiden kuorimisessa (tai siis pesemisessä) ne ovat loistavat. 

Nyt kun parjasin Ikean keittiövälineitä jo kahdesti, pitää vähän kehuakin. Ehdottomasti monikäyttöisin ruoanlaittokulhoni on Ikean keskikokoinen mettallikulho. En löytänyt kulhoa enää netistä, muistaakseni kyseessä oli Blanda-niminen kulho. On suuri harmi, jos näitä ei enää saa. Kulho oli sopivan kokoinen leivontaan ja se oli helppo puhdistaa. Metalliin ei jää yhtä helposti tahroja kuin muoviin. Olen käyttänyt kulhoa mm. kakkutaikinan vatkaamiseen, leipätaikinan tekemiseen, salaattiastiana ja perunanpesuun. 

Erityisesti valkoinen kala saattaa hieman tarttua pannuun, mutta ei kovin pahasti.

Viimeinen keittiövälttämättömyys on hiiliteräspannu. Kun muutin omilleni, minulle hankittiin keraamisella pinnoitteella varustettu Hackmanin Matador -paistinpannu. En halunnut teflonia, joten pannu vaikutti hyvältä vaihtoehdolta. Aluksi se sitä olikin, mutta vähitellen ruoka alkoi tarttua pannuun aina pahemmin ja pahemmin. Lopulta sitä ei voinut enää käyttää. Harmissani katsoin netistä erilaisia pannuvaihtoehtoja ja lopulta hiiliteräspannu alkoi vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Tilasin pannun muistaakseni Chez Mariuksen verkkokaupasta. Pannun idea on siinä, että vähitellen sen pintaan muodostuu hiilen ja rasvan muodostama tarttumaton pinta. Ja toden totta: mitä rumemman väriseksi pannu on sisältä muuttunut, sitä vähemmän siihen tarkkuu mikään. Pannua voi myös vapaasti sörkkiä metallilastoilla ja haarukoilla, sillä sen pintaa ei tarvitse varoa. Sitä pitää hieman hoitaa, mutta ei kyllä ole suuri vaiva minusta. Pannu painaa myös jonkun verran, mutta vähemmän kuin valurauta. 

Muun muassa näillä välineillä valmistui viikonloppuna muun muassa siikafileet perunoilla ja pensaspavuilla sekä fetasalaatti värikkäillä tomaateilla. Mitkä välineet ovat sinulle välttämättömiä keittiössä vai onko välineillä niin väliä?