Karu totuus uhmaiästä

Niin vain meillekin ovat rantautuneet tahto- uhma- tai younameitkaikenvastustusiän kaikki ihanat muodot. Olen ennenkin ehkä maininnut, että 2,5-vuotiaana totesimme miehen kanssa, että aika helpolla olemme päässeet tämän uhmaiän kanssa. Vähänpä tiesimme, että se yltyisi Bonskulla vasta lähempänä 3-vuoden ikää. Okei, ei varmaan edelleenkään olla ihan pahimman pään uhmaikää (joksi sitä nyt tässä yksinkertaisuuden vuoksi kutsun) nähneet, mutta koko tarjoilun kuitenkin. Joka.ikiksen lähtötilanteen vastustamisen, pukemisen vastustamisen, ensin jonkin asian tahtomisen ja sitten sen vastustamisen ja viimeisimpänä muutamat heittäytymisraivarit. Viimeisimpiä onneksi vähiten, mutta niitäkin on tässä viimeaikoina ollut. Tänään Bonsku kuulemma "vain vähän liimautui katuun", kun tokeni siitä harmista, ettei saanut heti ottaa lippistä rattaiden alaosasta. 

HUOM! Uhmaiästä huolimatta Bonsku on ihaninta maailmassa Tintin lisäksi!

Kuvan kainostelija liittyy postaukseen. Parturissa ei onneksi uhmailtu. 

Kasvatusalan tutkinto tai lukuisat positiivisista kasvatuskeinoista luetut artikkelit eivät kovin paljon lohduta, kun huomiota ja läheisyyttä antaessa saakin vastaan läpsimistä, positiivista palautetta annettaessa saa vastaansa yltiöpäisen villiintymisen ja oikean käytösmallin mallittamisen jälkeenkin lapsi edelleen tekee päin vastoin. Bonskua on melko vaikea hämätä, sillä hän taitaa siinä mielessä olla fiksumpi kuin äitinsä, että se jännä kielletty tekeminen ei niin vain unohdukaan. Pinnaa on venytetty ja vanutettu kunnolla ja aika usein se pinna on myös pettänyt. Bonskun tunteiden kuumetessa olen kovasti yrittänyt ajatella, että jos minun on vaikea hallita tunteitani, miten 3-vuotias osaisi hallita niitä?

Haastavimpia ovat tilanteet, jolloin Bonsku yrittää toistuvasti häiritä pikkuveljeä. Etenkin, jos Tintti nukkuu, on ihan pakko löytää kaikki keinot päästä häntä häiritsemään. Mitkään selitykset siitä, että kun Tintti nukkuu, Bonsku saa kaiken huomion, eivät ole auttaneet. Välillä tuntuu ihan käsittämättömältä, että Bonsku ei tajua tätä, mutta sitten muistan, että hän on tosiaan vasta kolme. Logiikka ei ole vielä aikuisen logiikkaa. Monta asiaa voi myös jättää huomiotta ja näin saada uhman laantumaan, mutta toisten satuttamiseen on pakko puuttua. On siis keksittävä jotain muuta. 

Jos häiritsee pikkuveljeä, äitin pitää ottaa hänet syliin ja sitten Bonskua harmittaa, kun ei voikaan leikkiä äidin kanssa. Vaihtoehtoisesti jos ei häiritse, pikkuveli nukkuu ja voidaan leikkiä yhdessä. 

Yksi keino, joka on välillä auttanut on piirtäminen. Tämä menee samaan practise what you preach -osioon kuin viime vuonna käytössä ollut kuvitettu kalenteri (joka pitäisi päivittää nykyiseen elämäntilanteeseen). Minua itseäni on auttanut keino, jota olen ohjannut lukuisia vanhempia käyttämään arjessaan. Monesti raivarien ja rajojen koettelemisen takana on lapsen logiikan pettäminen ja vaikeus ymmärtää syitä ja seurauksia. Niinpä olen piirtänyt loogisia "kaavioita" tikku-ukko-tyylillä siitä, mitä seuraa tietystä käyttäytymisestä. Huonon esimerkin rinnalle olen piirtänyt sen toivotun tavan käyttäytyä ja siitä seuraa tietysti jotain hyvää. Eivät nämä aina auta, ainakaan heti tai ekalla kerralla, mutta se hyöty näistä on, että minä pysyn paremmin rauhallisena, kun on jotain kättä pitempää, mistä selittää uudestaan ja uudestaan sama asia. Näistä on myös mahdollista käydä tilanne läpi jälkikäteen. Jos vaikka jotain jäisi mieleen. 

Jos vääntää tiskikoneen nappuloita, tiskikone aloittaa alusta, jätskimuotit eivät puhdistu, eikä saa jätskiä. Jos taas tiskikoneeseen ei koske, saa jätskiä paljon nopeammin. 

Jos puree äitiä jalkoihin, äitiin sattuu ja sitten meitä molempia harmittaa. Jos ei pure äitiä, äiti on iloinen ja voimme leikkiä yhdessä. 

Tsemppiä ja kärsivällisyyttä kaikille uhmaikäisten kanssa luoviville! Kyllä se (kai) siitä. Meillä ei vielä loppua näy. Onneksi Bonsku on silti niin ihana, että on se kaiken tämän arvoista.

Vinkkejä pinnan venytykseen?