Sisustusjaarittelua kotihäpeästä ja sisustuselitismistä

Hesarissa oli tällä viikolla juttu kotihäpeästä eli siitä, miten jotkut kokevat häpeää siitä, ettei sisustus ole täydellisen viimeistelty tai seuraa trendejä (juttu valitettavasti vain tilaajille) ja ilmiöstä voi lukea esimerkiksi täältä. Tietysti paineiden aiheuttajaksi parjataan niin somea kuin sisustuslehtiäkin. Vuorotellen kirjoittaja pohtii, miksi kotia pitäisi päivittää, sillä se ei ole ekologista, mutta kuitenkin haluaisi sisustuksen näyttävän hyvältä toisten silmissä. Vanhentuneita tai keskeneräisiä sisustusratkaisuja selitellään: sisustus ei ole vielä valmis. Suhtauduin artikkeliin mielenkiinnolla, sillä esittelenhän minäkin kotiani somessa ja olen harrastanut sisustusta jo vähintän teini-iästä lähtien, jolloin huoneeni oli viimeistä huutoa puhallettavine tyynyineen ja muovigerberoineen. 

Sotkuisen kodin esittelystä en ole ainakaan tuntenut kotihäpeää. 

En ihan osannut samastua kirjoittajaan enkä toisaalta siihenkään, että siloittelisin kotiani toisten silmiä varten vaikkapa blogi- tai instakuviin. Tai toki teen sitäkin, mutta olen myös aina esitellyt häpeilemättä kotiamme vähemmän mairittelevassa valossa. Bloginikuvani eivät ole salonkikelpoisinta sisustusblogimateriaalia, eikä ole sitä nykyisin jo parjattua valkoista blogikotia. En kuitenkaan väitä, että meidän kotimme on "aidosti persoonallinen ja uniikki", vaan kuulunee sellaiseen eklektis-vintage-värikäskotikategoriaan. Meillä on myös designhuonekaluja, seinällä vähän taidetta ja  sellainen himoittu vanha liinavaatekaappi. Tietoisesti ja tiedostamatta olen ottanut ideoita lehdistä, pinterestistä, instagramista. Haluanko kotini näyttävän itseni lisäksi myös muiden silmissä hyvältä? Teenkö tätä itseni vuoksi vai muiden? No, varmaan pääasiassa sentään itseni vuoksi, mutta en voi kieltää, etteivätkö kehut tai tykkäykset hivelisi sisustusitsetuntoa. Enkö tunne kotihäpeää siksi, että olen "sisustanut oikein"? Kokisinko häpeää jostain vähemmän suositusta ratkaisusta, vaikka "niin 2010-lukuisesta" keittiöstämme? Tai jos olisimmekin päätyneet asumaan vaikka "ihan tavalliseen kerrostalokotiin"? Kokisinko tarvetta selitellä ratkaisua?

Kuvassa yksi epäillyistä sotkun aiheuttajista. 

En kyllä millään saa aikaan itsessäni kotihäpeää, mutta myönnän tuntevani ajoittain kotikateutta. Ehkä se on hieman sukulaistunne tuolle kotihäpeälle. Välillä ihastelut pinteresissä, blogeissa tai instassa aiheuttavat epämiellyttävän kalvavan tunteen, että tuolla on noin hieno koti, onpa hienoja kirppislöytöjä ja nönnönnöö. Minä inhoan näitä tunteita ja pyrin niistä eroon. Minulla ei tarvitse olla samanlaista kotia, vaan voin vain iloita toisen hyvistä löydöistä tai kekseliäistä ratkaisuista. Yksi ratkaisu on taas kääntää kateus inspiraatioksi ja toteuttaa kateutta aiheuttava asia tavalla tai toisella omassa kodissa. Tähän päädyn kyllä varsin harvoin, sillä en halua jatkuvasti ostella uutta tai edes käytettyä sisustukseen. 

Hei meillä myös siivotaan!

Artikkelissa kritisoitiin sitä, että kotihäpeä saa meidät päivittämään sisustusta jatkuvasti ja kuluttamaan, kuluttamaan, kuluttamaan. Kolmekymppisenä työssäkäyvänä voi helposti jättää pikamuodin ostelun, mutta ostella sitten senkin edestä uusia huonekaluja ja sisustustavaroita. Vanha sohvaryhmä on päivitettävä uuteen, kun se alkaa näyttää vanhentuneelta. No näin ei tietenkään suurin osa ihmisistä tee, sillä harvalla siihen on todellisuudessa varaa, ei esimerkiksi minulla. Kodin sisustaminen ei vaadi välttämättä jatkuvaa ostelua tai vanhan päivittämistä. Artikkelissa mainittiin myös, että pyrkimys ekologisuuteen on toisaalta vähentämässä sisustuksen jatkuvaa päivittämistä uuteen, mikä on kyllä vain hyvä asia. 

Aijai, sängyt petaamatta. 

Meidän huonekaluista valtaosa on vanhoja, isovanhempien peruja tai jopa roskalavalta. Ensin ajattelinkin hybriksessä, että minun ei tarvitse tuntea kotihäpeää, koska minähän olen jo sisustanut kotini järkevästi ja ekologisesti. Sitten luin Juliaihmisen mielenkiintoisen postauksen siitä, mitä kodin vanhin esine kertoo ihmisestä. Tajusin, että jossain määrin ainakin kuulun "sisustuseliittiin", jolla on mahdollista käyttää sitä kotoa perittyä Muuramen kirjoituspöytää, isovanhempien kauniit huonekalut ovat säästyneet minun käytettävikseni ja toisaalta on ollut mahdollista saada muutamia uusia huonekaluja tai taidetta esimerkiksi valmistujaislahjoiksi. Minun on ollut helppo sisustaa, koska minulla on siihen mahdollisuus. Minulla on mahdollisuus saada käsiini huonekaluja, joilla on pidempi tarina kuin tehtaalta Ikeaan ja sieltä kotiin. Ja hybris loppui siihen. 

Kirjahylly on jälleen taaperosisustuksen jäljiltä upeassa kuosissa. Mutta hei, meillä on elävä viherkasvi!

Tuli mieleeni vielä yksi näkökulma kotihäpeään: välillä tunnen käänteistä kotihäpeää! Välillä pelkään, että meille on vaikea tulla, jos joku kuvittelee, että olen jotenkin liian tarkka siitä, miltä meillä näyttää. Tällä viikolla esimerkiksi selittelin eräälle Bonskun kaverin äidille, että "Ei meillä aina ole näin siistiä, mies halusi juuri imuroida ja siivota". Haluan vaalia tiettyä rentoutta ja olen painottanut monelle, että meille saa aina tulla. Minua ei haittaa, jos meillä on sotkuista yllätysvieraiden tullessa. Mutta aiheutanko jollekin kotihäpeää postaamalla kauniita kuvia intagramiin? En koe kotihäpeää, mutta en todellakaan halua tuottaa sitä myöskään muille. Kaikkien ei edes todellakaan tarvitse olla kiinnostuneita sisustuksesta, vaan riittää että itse viihtyy kodissaan. 

Eteinen meillä pysyy nyt hyvässä järjestyksessä... ainakin välillä. 

Kaikenlaista sitä ihminen pohtii, kun on muutaman päivän kipeänä neljän seinän sisällä. Ehkä en ihan saanut avattua kaikkea, mitä halusin sanoa, mutta paljon herätti ajatuksia pyöriteltäväksi. Ehkä saan joskus kiteytettyä ajatuksiani paremmin. (Heh, taidan kokea nyt vähän postaushäpeää...)

 Tunnistatko itsessäsi koskaan kotihäpeän tunteita?