perjantai 14. maaliskuuta 2014

Hupsu, vuosisadan kirpputorilöytö

Olen jyrkästi eri mieltä eräästä asiasta lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kanssa. Sinkkonen kertoi edellisjouluna, että lapselle ei ole hyvä ostaa kinoksittain pehmoleluja, sillä tällöin lapsi ei voi luoda niihin mitään erityistä suhdetta. Höpönlöpön sanon minä! Minulla oli lapsena kokonainen pehmolelujen armeija ja jokaisella oli nimi, tarina ja luonne. En ehkä leikkinyt aina kaikilla yhtä aikaa, mutta vähintään kaksi kolmasosaa oli säännöllisesti mukana leikeissä. (Okei, tietysti riippuu lapsesta ja hänen leikeistään, että kannattaako hänelle hankkia pehmolelukinoksia.)

When I was seven, I got a beautiful stuffed toy bunny for Christmas. It soon became my most beloved toy, along with a little toy raccoon (or something). Pupsu the bunny and Pörö (the raccoon) have followed me ever since and are currently residing in our bedroom. A few weeks ago I was browsing for furniture at a flea market when I spotted something very rare: another Pupsu the bunny, as good as new. I didn't buy it at the time but went back there this week and there it was, waiting for me. Now the twin-sisters sit side by side on our bed. Looks like Pupsu has been through quite a bit more than her sister, Hupsu. But who knows, maybe Hupsu (the new bunny) is just better preserved. 

Esillä olevat pehmolelukinokset ovat sulaneet melko pieniksi. Kuvassa Hihu-orava, Purppis-karhu, Rääpy-pupu ja Surku-nalle. Suurin osa pehmoleluistani on varastossa, osa on annettu eteenpäin.

Sänkyni oli ainakin yläasteelle asti vuorattu pehmoleluilla. Pikku hiljaa ne vähän vähenivät, mutta eivät täysin hävinneet. Tietysti osa pehmoleluista olivat rakkaampia ja tärkeämpiä kuin toiset. Ekalla luokalla luokkakaverillani oli aivan ihana pupu-pehmolelu. Se suuri ja lötkö ja sen sisälle sai laitetta yöpuvun päiväksi säilöön. Halusin tietysti samanlaisen ja sainkin sellaisen joululahjaksi. Olin erittäin kekseliäs nimen suhteen: kaverini pupun nimi oli Pupsi ja minä ristin omani Pupsuksi. Voi sitä omaperäisyyden riemuvoittoa! Pupsusta ja samana jouluna saadusta pesukarhu (?) Pöröstä tuli unikaverini.

Long-lost twins reunited! Heillä on lähes 20 vuoden kuulumiset kerrottavana.
Kuvasta voi ehkä päätellä, miksi kerron tätä. Pari viikkoa sitten olin Ekotorilla katsastamassa ihan muita asioita, kun yhtäkkiä silmiini osui jotain hyvin tuttua. Täysin uudenveroinen Pupsu! Olin aivan ällistynyt, en muista koskaan nähneeni vastaavia pupuja missään. Hypistelin pupua hetken. Se maksoi vain kolme euroa, mutta jätin sen ekotorille. Ajattelin, että joku lapsi saa siitä hyvän pupun. Äiti ja mies (!) kuitenkin ihmettelivät päätöstäni ja päätin, että jos se vielä seuraavalla kerralla on siellä, ostan sen hoiviini. 

Sitten väliin yritys todistaa, että osaan sisustaa myös aikuisella ja tyylikkäällä tavalla lasiesineillä ja banaaneilla. 

Ja niinhän siinä kävi, että pupu roikkui edelleen Ekotorilla tällä viikolla ja ostin sen pois. Hassua katsoa tuota täydellisen pörheää pupua Pupsun rinnalla. Molemmat ovat mielestäni yhtä kauniita, vähän vain eri tavoilla. Pupsulla on vähän enemmän ehkä "elämänkokemusta". Äiti risti uuden pupun Hupsuksi. Heh, vähän ehkä hassua sisustaa isoilla pehmopupuilla. Siirsin Hihu-oravan ja Purppis-karhun (alias Johannes Von Berber) olkkarin kirjahyllyyn, jottei sänky liikaa pehmoleluttuisi. En ole kyllä itse ostanut vuosikausiin uusia pehmoleluja, kun niitä on ihan riittävästi omasta takaa.

Eääh. Mitä turhia todistelemaan. Uusimmasta New York -aiheisesta asetelmastani on aikuisuus kaukana.

Minä olen tyytyväinen uuteen sisustushankintaani. Puput näyttävät oikeastaan aika hauskoilta ja tyynymäisiltä tuossa sängyllä, vaikka ihan keskelle en niitä jatkossa aio laittaa. Hupsun alkuperäinen kuosi on aika ruusuinen, mutta Pupsun marimekkokuosi kompensoi. Pupsu on siis päällystetty uudestaan yo-juhliini, koska vanha kangas oli niin hapertunut. Ehkä kolmekymppisiäni varten päällystän sen taas. 

Mitä mieltä olet uusimmasta sisustusostoksestani? Pöhköä vai älytöntä? Entä oliko sinulla lapsena jokin rakas pehmolelu tai muu unikaveri ja onko hän edelleen tallella?

18 kommenttia:

  1. Hyvä kun Hupsu pääsi hyvään kotiin jostain vinttien kätköistä, jossa se on varmaan viettänyt ensimmäiset 20 vuotta elämästään. Se on niin siisti, ettei sillä ole varmaan koskaan leikitty.

    Ava

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, aika surullista, että sillä ei ole selvästikään leikitty. Olisi jännä tietää, missä se on ollut kaikki nämä vuodet. Luultavasti se on kuitenkin 1990-luvulta, kuten Pupsukin.

      Poista
  2. Älyttömän pöhköä ja niin ihanaa! Tietty lapsenmielisyys on vain hyvästä :)

    Minulla on lapsuudesta tallessa yksi pehmolelu. Se on vaaleanpunainen virtahepo, jolla on pinkit pöksyt, raitapaita, käsissä karvatupsut ja päässä pieni lakki. Sen päälle on ainakin kertaalleen oksennettu, muita sen seikkailuita en valitettavasti (tai onneksi) muista. Rakas se on edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, lapsenmielisyys on hyvä asia. Varsinkin, kun tämä nyt ei ihan hullumainen ostos ollut ainakaan hintansa puolesta.

      Hih, virtaheposi kuulotaa suloiselta! Voi ei, oksennut kuulostaa kyllä ikävältä kohtalolta, mutta onneksi sen sai ilmeisesti pestyä.

      Poista
  3. Mulla oli myös pehmolelujen armeija. Nukeilla en juurikaan leikkinyt, pehmot olivat kaikki kaikessa. Paljon niitä on myös säästetty ja nyt sitten tyttäreni leikkii niillä:)

    Asettelin pehmot joka ilta sänkyyn ja niitä oli niin paljon, että itselleni jäi täysleveästä sängystä nukkumistilaa niin pieni kaistale, että lattialle sängyn viereen oli hankittava patja, koska aina yöllä kierähdin sängystä alas...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee! Kuulostaa erittäin tutulta! Minäkään en leikkinyt nukeilla, vaan pehmoleluillla. Ja myös minun sänkyyni piti iltaisin asetella valtava läjä pehmoleluja. En sentään itse tippunut sängystä, mutta välillä sängyn alle kadonnutta Pöröä tai muuta pehmolelua piti kutsua vanhemmat etsimään keskellä yötä.

      Hauskaa, että tyttäresi leikkii nyt pehmoillasi!

      Poista
  4. Minä olen elänyt lapsuuttani 50- ja 60-luvuilla. Kirjahyllyllä istuvat Simppi, Jukka, Janne ja Tiina ovat siis nekin jo yli 50-vuotiaita. Simppi on apina, Jukka ja Janne ovat nalleja (lastentarhan ihanimpien poikien kaimoja) ja Tiina on nukke. Kirrimirri oli pehmokissa, mutta se kertakaikkisesti kului loppuun. Simppi oli tärkein ja jopa äitini mielestä osittain elävä :)

    Nykyisin en säilö yksistään omia lelujani vaan myös aikuistuneiden lasteni. Lapset olisivat valmiit hävittämään muinaiset kaverinsa, mutta miten minä voisin hylätä Käkyn tai Apimin... Nehän ovat perheenjäseniä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että äitisikin ymmärsi, että pehmolelu voi olla elävä! Minua äiti on kiusannut kysymällä, onko Pupsu elävä. Kysymys on täysin epäoleellinen!

      Hyvä, että olet säästänyt lastesi pehmolelut. Ehkä he jonain päivänä arvostavat sitä, että Käky ja Apimi ovat vielä tallella.

      Poista
  5. Söpöjä pupujahan nuo kaikki ovat! Minulla oli tummanvihreä nalle jonka sain joskus lahjaksi lapsena. Sen oli joku naapurinmummo tehnyt. Annoin sen nimeksi Hipsu ja se oli tosi kiva. Niskaa jouduin koko ajan korjaamaan, se aina ratkesi. Lopulta aikuisena heitin sen pois, vähän haikeana kuitenkin :)

    VastaaPoista
  6. Leluthan on hyvinkin keräiltyjä huutokaupoissa ja kirppiksillä. Aina on ollut olemassa aikuisia, jotka ostavat leluja itselleen. Meilläkin on täällä vaikka mitä pöhköjä esineitä ja lelujakin, sehän olis ihan kamalaa elää pelkässä aikuisten "sähköinen nitoja ja juoksulenkkari"-maailmassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kyllähän leluja voi myös keräillä. Nämä eivät ehkä ole kyllä keräilykamaa, muuten kuin tunnearvomielessä. Se on kyllä totta, että elämä olisi paljon tylsempää, jos kotona olisi pelkästään aikuisten asiallisia ja tyylikkäitä sisustus- tai käyttöesineitä.

      Poista
  7. Hupsu ja Pupsu näyttävät niin onnellisilta yhdessä! Mielikuvitus ja lapsenmieli on suuri aarre. Ja ihanaa, että miehesi (!) äänesti Hupsun kotiuttamisen puolesta.
    Minulla ei ole jäljellä yhtään lelua omasta lapsuudesta, mutta en sure sitä, koska annoin kaikki leluni teini-iässä johonkin katastrofikeräykseen ja sekin on arvokasta. Mutta kyllä olohuoneen sovalla on mollamaija ja kaksi nallea, jotka olen saanut ihan viime vuosina ja ovat tosi rakkaita. Toisen nallen annoin lapsenlapselle, mutta olin ihan iloinen, kun hän lopulta ei leikkinyt sillä ja yhdessä päätettiin, että nalle muuttaa takaisin tänne. Ja kun mollamaija ja kaksi nalleani taas istuivat kolmestaan sohvalla, tuntui aivankuin sinäkin kirjoitit: long-lost friends reunited!
    VE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin Pupsuun on tullut uutta ryhtiä, kun se löysi jälleen siskonsa. Minäkin hämmästyin, että mies oli Hupsun ostamisen kannalla. Onneksi hän tajuaa tällaisia asioita.

      Minäkin olen osan pehmoistani lahjoittanut jonnekin keräykseen, mutta en niitä joihin oli tunneside. Se on hienoa, että joku pystyy antamaan omansa pois.

      Poista
  8. Vastaukset
    1. No ovat kyllä! Kukertavat puput menevät hyvin tyynyjen joukossa ja tuovat vähän älyttömyyttä elämään.

      Poista
  9. Vastaukset
    1. Ei voi muuta sanoa kuin <3, kun tuota parivaljakkoa (ja Pöröä) katsoo!

      Poista

Hauskaa kun kävit ja kiva kun kommentoit! :) Karkkis tykkää kovasti.