Syysillan piristys: puolukkapiiras ja kookoskinuskijätski

 Tällä hetkellä blogin kirjoittaminen ei oikein inspiroi. Elämä ei varsinaisesti ole kiireistä, mutta sillä tavalla vauhdikasta kuin kahden pienen lapsen ja iltatöitä tekevän miehen kanssa voi olla. Minä viihdyn töissä mainiosti, mutta toisaalta iltaisin sitä mieluummin rötköttää sohvalla kuin istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan. En ole vielä lopettamassa, mutta ehkä vähän pitää antaa itselleen armoa ja lopettaa postaustahdin kyttääminen. Olen pitänyt yllä tavoitetta noin viidestä postauksesta kuussa, jotta tietty rytmi pysyy yllä, mutta jos se aiheuttaa enemmän stressiä kuin auttaa eteenpäin, pitänee tästä luopua ja antaa postaustahdin hieman hiljentyä. Voi myös pitää pientä taukoa ilman, että se tarkoittaa koko harrastuksen kuivahtamista. Kaikkia kivoja postauksen arvoisia projekteja on vireillä, mutta niiden saattaminen loppuun kestää hieman pidempään kuin joskus ennen. 

Iltapäiväkahvin kohokohta. 

Mikä sen sijaan inspiroi tällä hetkellä on leipominen. Olen leiponut viimeisen puolen vuoden aikana taas enemmän kuin ennen. Tietysti hapanjuurileipiä, mutta myös muuta. Tapa jäi karanteeni-keväästä ja olen viikonloppuisin piristänyt perhettä leipomalla. Nykyään mieskään ei niin totaalisesti välttele enää sokeria, niin sekin on piristänyt leipomisharrastusta. Ja onneksi harrastus ei ole kuitenkaan karannut käsistä vaan ihan maltillisia määriä makeaa on silti tullut syötyä. 

Jäiset puolukat näyttävät niin kauniilta. 

Viime vuonna keräsin pakastimen täyteen puolukoita, sillä innostuin siitä, että Tinttikin tykkäsi vispipuurosta kuten minäkin. Noh, vispipuuroinnostus jäi yhteen kertaan, sillä jostain syystä seuraavalla kerralla Tintti ei enää suostunutkaan syömään vispipuuros. Eikä sitä seuraavalla. Eikä sitä seuraavalla. Niinpä puolukat ovat unohtuneet pakastimeen. Minäkään en oikein tykkää niistä muussa muodossa kuin siinä vispipuurossa, mitä en viitsi vain itselleni keittää kuin ehkä kerran pari vuodessa. Nyt päätin kokeilla tehdä puolukkapiirakan, josta minäkin pitäisin. 

Valmiissa piiraassa puolukat piiloutuvat taikinaan. 

Käytin pohjana herkullisen somenapiirakan pohjaa, jonka tein gluteenittomana. Korvasin jauhot suoraan Pirkan tummalla gluteenittomalla jauhoseoksella, mutta lisäsin yhden kananmunan pitämään taikinan paremmin koossa. Tai oikeastaan tein puolikkaan annoksen taikinaa, mutta lisäsin kaksi munaa yhden sijaan. Alunperin ajattelin tehdä puolukan happamuutta säkäisemään kinuskikastikkeen piirakan pinnalle raidoiksi, mutta lopulta päätinkin tehdä kinuskijäätelöä. Minulla oli purkki kondensoitua kookosmaitoa, jonka olin joskus ostanut maidottoman jäätelön pohjaksi. Keitin siitä ensin kinuskia, vatkasin vaahtoutuvan kauravaniljakastikkeen vaahdoksi ja sekoitin kookoskinuskiin. Sitten yöksi pakkaseen ja tänään iltapäiväkahvilla oli valmista jäätelöä täydellisellä rakenteella. Aivan käsittämättömän helppoa! Samalla reseptillä, mutta maidollisena tein jätskit Bonskun 3-vuotissynttäreille. 

Jätski on rakenteeltaan täydellistä: palloja tuli helposti, eikä jätski ollut lainkaan kiteistä. 

Piirakka onnistui hyvin ja oli kieltämättä aika hyvää. Yhtään enempää puolukkaa en kuitenkaan sietäisi, vaan makeassa piirakassa makealla jäätelöllä höystettynä menee juuri tuollainen pieni määrä. Puolukanystävälle tämä piiras varmasti olisi mieluinen! Jäätelössä maistui hienoisesti kookos ja se sopi aika kivasti puolukan pariksi. Jos kuitenkaan kookoksesta ei pidä ja tavallinen, laktoosillinen maito sopii ruokavalioon, kannattaa jäätelö tehdä ihan tavallisesta kondensoidusta maidosta tai kinuskiversiosta. Tulisi varmasti hyvää sillä kinuskilla! 

Puolukkapiiras (gl)

• 100 g pehmeää voita
• 1 dl sokeria
• 1,5 dl fariinisokeria
• 2 munaa (tai 1 jos käytät tavallisia vehnäjauhoja)
• 1,5 dl tummaa gluteenitonta jauhoseosta (tai tavallista vehnäjauhoa)
• 1 tl leivinjauhetta
• 0,5 dl dl mantelijauhetta
• 1-2 dl puolukoita

1. Vatkaa voi ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi. Vatkaa joukkoon munat yksitellen.

2. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään ja nostele taikinan joukkoon. 

3. Voitele piirakkavuoka ja levitä taikina. Ripottele pinnalle puolukat.

4. Paista 200 asteessa noin 20-25 minuuttia. 

Kookoskinuskijätski (vegaaninen)

• 1 tölkki kondensoitua kookosmaitoa
• 1 purkki vaahtoutuvaa kauravaniljakastiketta tai -kermaa

1. Keitä kondensoitu kookosmaito kinuskiksi miedolla lämmöllä. Odota, että seos tiivistyy, muuttuu tummemmaksi ja maku syvenee. 

2. Jäähdytä kookoskinuski jääkaapissa. 

3. Vaahdota jääkaappikylmä vaniljakastike tai kerma. Vispaa joukkoon jäähtynyt kookoskinuski. 

4. Laita jäätelömassa pakasterasiaan ja anna jäätyä seuraavaan päivään tai vähintään muutaman tunnin. 

5. Tarjoa puolukkapiiraan kanssa!

Oletko sinä piristänyt itseäsi leipomalla tai nauttinut jonkun muun leipomuksista? 

Aikuisuuden merkki - viherkasvit

 En tiedä miksi, mutta jostain syystä pidän jonkinlaisena aikuisuuden merkkinä sitä, että olen saanut pidettyä jo pidemmän aikaa hengissä peräti kolme viherkasvia! Tiedän kyllä, että ihan nuorillakin ihmisillä on menestyviä viherkasveja, mutta minä en ole saanut niitä koskaan pidettyä hengissä kovin pitkään. Tai sitten kyse on vain siitä, että olen löytänyt itselleni sopivan helpot kasvit, jotka sekä miellyttävät ulkoisesti että ovat helppohoitoisia. Niin, eikä aikuisuus tietenkään vaadi sitä että saisi viherkasvin säilymään hengissä, mutta kai siinä kiteytyy jotenkin sellainen vastuunotto? Enpä tiedä. 

Herttaköynnösvehka, ensimmäinen viherkasvini pitkään aikaan. Kaipaisi näköjään suihkua ja pölyjen poistoa. 

Viime vuoden puolella innostuin viherkasveilla sisustamisesta, kuten moni muukin. Selailin Pinterestistä upeita viherseiniä ja erilaisia amppeleita nukuttaessani poikia, mutta samalla pohdin, millaiseen määrään kasveja olisi järkevä investoida viherkasvihistoriani tuntien. Lopulta uskaltauduin ostamaan tarjouksesta herttaköynnösvehkan, sillä se oli mielestäni kaunis ja lisäksi sitä mainostettiin helppohoitoiseksi. Innoissani aloin seurata sen kasvua. Ja ilahduin, miten se kasvoikin oikein kivasti!

Kultaköynnös on yksinkertaisuudessaan yksi suosikkini. Sekin kasvoi hienosti, mutta Tintti hieman verotti sen lehtiä ja se piti nostaa korkeammalle. Suihkua kaipaisi näemmä sekin. 

Aika nopeasti sain käsityksen siitä, millaisista viherkasveista pidän. Tykkään köynnöksistä, sellaisista "lehdenmallisista lehdistä" sekä monivärisistä lehdistä. En tiedä alanko varsinaiseksi viherkasviharrastajaksi kuitenkaan, joten ehkä sopiva ulkonäkö ja helppohoitoisuus riittävät ominaisuuksiksi. Herttaköynnösvehkan menestyksen jälkeen uskalsin hankkia myös pitsilehden ja kultaköynnöksen. Nekin ovat menestyneet aika kivasti, joskin pitsilehti joutui odottamaan hieman liian kauan isompaan ruukkuun siirtymistä ja kasvatti vähän turhan pitkät varret. Kuvan oton jälkeen tajusin leikata sen, joten jospa se nyt kasvaisi vähän kauniimmin. 

Pitsilehden lehdet ovat niin nättejä! Se sai kuvan oton jälkeen parturoinnin ja vettä. 

Näiden viherkasvien lisäksi päätin kesällä uskaltaa kokeilla kasvien lisäämistä pistokkaista. Mökillään olleet naapurit olivat jättäneet ulos viherkasvin, ilmeisesti kesäkukkien puutteessa ja se alkoi uhkaavasti kuolla kesän aikana. Niinpä päätin napata siitä pari vielä elävää lehteä pistokkaiksi. Saas nähdä kuinka käy, jokin aika sitten siirsin ne kasvilampun alle multaan ja ainakin ne näyttävät lähtevän siitä kasvamaan. Toisen annan sitten naapureille ja toisen pidän itselläni, jos nyt ne siitä molemmat lähtevät kasvamaan. 

Tämäkin on ilmeisesti kultaköynnös, eri värinen vain. Kivasti lehdet innostuivat istutuksesta. 

Vähitellen ehkä uskallan laajentaa viherkasvivalikoimaa. Täytyy kyllä tuntea tässäkin asiassa rajansa, sillä tiedän että jos hankin niitä liikaa, en jaksa hoitaa niitä. Voisin haluta vielä ainakin hopeaköynnöksen, ison tai pienen peikonlehden, silkkimaijan ja jonkun pilkkulehtisen kasvin. Viherseinästä en kuitenkaan taida alkaa haaveilla, sillä en ole saanut sitä ensimmäistäkään kasvia amppeliin asti, vaan ihan vain kirjahyllyn päälle se herttaköynnösvehka on jäänyt kasvamaan. Mutta kyllä vaan viherkasvit ilahduttavat, etenkin kun puutarhan kukkaloistoa ei enää kauaa pääse seuraamaan. 

Millaisia viherkasveja sinulla on ja miten saat ne menestymään? 

Kurkistus vaatekaappeihin

Kävin läpi lomalla myös vaatekaapit ja järjestelin poikien ja minun vaatteeni. Ajattelin tässä kirppikselle meneviä vaatteita läpikäydessäni tehdä pienen kurkistuksen minun ja poikien vaatekaappeihin. Tässä ensimmäisessä postauksessa esittelen oman vaatekaappini suosikkeja ja kulmakiviä.

Sininen 2nd hand Marimekkoa, muut vintagea. Tuosta oikean reunimmaisesta saan aina kansallispuku-viba-kommentteja ja siltä se vähän näyttääkin. 

Vaatekaapistani on vuosien mittaan karsiutunut pois lähes kaikki "ihan kivat" vaatteet ja olen oppinut ostamaan sekä uutta että käytettyä vain, jos vaate on aivan todella, todella ihana tai tarpeellinen. Myös tuo ihanuusaspekti on tarpeen ohella tärkeä, sillä vaatteet tuovat iloa elämään ja tykkään pukeutua tyylikkäästi ja hauskasti. Uskoisin, että minulle on vuosien varrella muodostunut oma tyyli, johon sitten sulautuu aina myös muotivirtauksia tietoisesti tai huomaamattaan. Pidän väreistä, mutta kokonaisuus ei saa olla liian räikeä. Rakastan mekkoja ja hameita, vaikka käytän myös housuja. Pidän suhteellisen tyköistuvista vaatteista, enkä osaa pitää väljiä leikkauksia. Tuntuu, että hukun monen suomalaismerkin mekkoihin ja paitoihin. En tykkää ns. "perusvaatteista", vaan tykkään siitä että vaatteessa on jokin juju. Käytän paljon vintagea, mutta usein modernein maustein. En halua, että arkena käyttämäni vaatekappale välttämättä huutaa vintagea. 

Arkimekkoja vasemmalta oikealle: äitini ompelema kietaisumekko, Lontoosa löytynyt vintagemekko, äitini muokkaama pilkkumekko, Espanjasta ostettu repro-mekko sekä UFFilta löytynyt vintagemekko. 

Käytän arkena tällä hetkellä lähes pelkästään mekkoja ja hameita. Housut ovat vaan niin paljon tylsempiä ja lisäksi ainoissa farkuissani on reikä polvessa. Tuntuu muuten, että housut kuluvatkin nopeammin! Yhdistelen värikkäisiin hameisiin yleensä yksivärisiä tai muuten simppeleitä paitoja, sillä liian räiskyvää en halua. Ihan tarpeeksi räiskyvää on varmasti kyllä. Muistan, kun joskus kerroin yhdistäväni kirkkaisiin väreihin usein jonkin hillitymmän yläosan- tai alaosan. Ystäväni sanoi minulle naurahtaen, että "Niin, kumpi mahtaa olla hillitty, oranssi villapaita vai pilkulliset farkut?" Heh, kaikki on suhteellista. Eräät tuttavani ovat käyneet värianalyyseissä ja olen kuullut itsekin olevani mahdollisesti soft summer, mikä ei kyllä yhtään käy näihin väreihin. Olen kuitenkin yrittänyt olla suhtautumatta näihin suosituksiin liian vakavasti, sillä hillityt värit eivät vain olisi minua, vaikka kuinka korostaisivat ihoani tai silmiäni. 

Alpa-kokoelma ja pari jäljellä olevista Benetton-neuleista. Molemmista on pitänyt paikata kyynärpäät. 

Vaatekaappini kulmakivinä ovat viime aikoina olleet myös neuletakit. Olen vilukissa, joten niille todellakin on käyttöä. Jossain vaiheessa hamstrasin käytettynä Benettonin neuletakkeja ja parhaimmillaan niitä taisi olla viisi tai kuusi. Sitten osa kului puhki ja yhden söivät turkiskuoriaiset, mutta edelleen niitä on minulla muutamia. Ne ovat jääneet kuitenkin viimeaikoina vähemmälle käytölle, sillä olen ihastunut Alpan neuleisiin. Sain ensimmäisen, keltaisen lyhyen, pari vuotta sitten joululahjaksi ja käytin sitä talvisaikaan liki päivittäin ja kesäaikaankin silloin tällöin. Viime jouluna sain lahjaksi pitkän harmaan neuletakin ja ennen töihinpaluuta ostin pitkän turkoosin, sillä meillä on töissä todella kylmä etenkin kesäisin. Joku näistä neuleista on ollut lähes joka päivä aivan kesäkuumaa lukuunottamatta päälläni ja ne ovat pysyneet täydellisen nypyttöminä! Ne ovat ihanan tuntuisia, mutta paljaalla iholla vaatii kyllä totuttelua. Keltainen lyhyt neuleeni oli mukana myös pyöräretkellä ja se toimi todella hyvin lämmikkeenä kesäyönä. Vaikka hankintahinta on kallis, niin nämä neuleet ovat kyllä olleet erinomaisen hyviä. 

Keltainen hame on uusimpia hamehanintoja, pilkkuhame on jo esitelty joskus blogissakin. Isopalloinen ja raitahame ovat koronakevään vintage-ostoksia. Pinkki on hauska "uusi" housuhame. 

En pyri minimalistiseen vaatekaappiin, sillä maailmassa on liikaa ihania vintagehameita pystyäkseni siihen. Tänä vuonna minun piti vähentää radikaalisti vaatteiden ostoa, mutta syytän koronaa siitä, että olen selannut paljon aiempaa aktiivisemmin vintage- ja secondhand liikkeiden fb-sivuja ja siellä on tullut vastaan kaikkea ihanaa. Lisäksi mielelläni olen tukenut pieniä vintageliikkeitä ja vintage on varmasti vaatehankinnoissa sieltä eettisimmästä päästä. Mutta kuten sanoin, mitään "ihan kivaa" en enää juuri koskaan osta vain siksi, että löydän sen edullisesti ja käytettynä. Nyt lomalla rykäisin pystyyn myös kirppisrekin Dirty hippies lifestylestä, jotta saan eteenpäin vaatteet, jotka eivät enää mahdu tai joita en pidä. Ilokseni huomasin, että niitä löytyi paljon aiempaa vähemmän. Mutta nyt uskalsin luopua myös muutamasta vintage-vaatteesta.  

2nd hand Marimekko-aarteitani. Haalari on aivan paras kesäasu. Koira-paidan ostin itselleni lukion ekan päätyttyä vuonna 2004 (!). Kukkamekko on uusin hankinta pitkän haaveilun jälkeen. Ruutumekon sain 30-vuotislahjaksi. 

Huomaan, että vaatekaapissani on säilynyt monia suosikkeja jo vuosien takaa. Moni suosikkivaate alkaa olla pian kymmenisen vuotta vanha. Toivon, että saisin pidettyä vaatekaappini näin kestävänä, sillä kun se on täynnä ikisuosikkeja, ei tarvitse kyllästyä tai ostella uutta. Toki tyyli väkisin iän mukana muuttuu, en esimerkiksi vain pysty enää pitämään sellaisia minihameita kuin vielä joitakin vuosia sitten. Mutta uskon myös että näin kolmekymppisenä tyylin muutos on hitaampaa kuin parikymppisenä. 

Mitkä ovat sinun vaatekaappisi kulmakivet?

Yöllinen omenahillotehdas

 Joskus on vaan pakko ryhtyä toimeen, vaikka kello lähentelisi keskiyötä. Minulle kävi niin viikonloppuna, kun lauantaina naapurit päättivät ravistella pihan yhden omenapuun tyhjäksi ja minäkin pääsin siinä samalla osingoille. Keräsin ison kylmälaukullisen omenoita, joista muutaman sain upotettua somenapiirakkaan. Lauantai meni muissa riennoissa ja kotiin palatessa näin omenat odottamassa keittiössä. Maahan pudotetut omenat olivat tietysti saaneet kolhuja, eivätkä ne muutenkaan ole ihan sellaisia syöntiomenan makuisia, joten päätin sitten ruveta hilloamaan. 

Tällainen sato tuli yhdestä pihan kolmesta omenapuusta. Yhden puun omput ovat vähän huonoja ja kolmannen taas aika hyviä valkeakuulaita. 

Onneksi tapanani on tehdä maailman helpointa ja parasta omenahilloa eli uuniomenahilloa, jota ensimmäisen kerran tein vuonna 2014. En ole tavallista omenahilloa edes tehnyt, sillä pidän enemmän uuniomenahillon mausta. Joinain vuosina olen tehnyt uunissa ihan vaan sosetta ilman sokeria, mutta tällä kertaa lisäsin mukaan ihan hillosokeria, sillä halusin tehdä hillon, joka säilyisi myös muualla kuin pakastimessa. Pidän hillon varmuuden vuoksi kuitenkin jääkaapissa. Uuniomenahillon tekeminen on suhteellisen vaivatonta: omenat lohkoiksi ja sokerin kanssa astiaan. Sitten astiat uuniin 150 asteeseen 1-2 tunniksi. Lopuksi survon soseen ja purkitin. Se purkittaminen taitaa olla se ärsyttävin homma, sillä ensin purkit pitää steriloida ja sitten käsitellä kuumaa hilloa ja purkkeja. Kerran olen polttanut kätenikin pahasti hommassa, kun toisessa kädessä ei ollut lainkaan patakinnasta ja kuumaa hilloa tipahti kämmenselkään. En saanut sitä heti pois ja hillo ehti polttaa käteeni pahan jäljen. Nyt otin opikseni ja laitoin kiltisti kintaan molempiin käsiin.

Kaikkea sitä omenoista saa aikaan. 

Uuniomenahillo

• 1-2 kg omenoita
• 250-500 g hillosokeria
• Mausteeksi esimerkiksi kanelia tai vaniljaa

1. Lohko omenat ja poista kodat. 

2. Laita omenat astiaan sokerin ja mausteiden kanssa.

3. Anna muhia 150 asteisessa uunissa 1-2 h, itse pidin 1,5 h

4. Anna hieman jäähtyä, soseuta ja purkita.

Omenoita riitti edelleen, vaikka olin laittanut reilut kaksi kiloa omenoita muhimaan uuniin. Enempää uuniin ei mahtunut, enkä olisi ehtinyt odotella toisen satsin valmistumista. Niinpä piti keksiä vielä jotain muuta. Päätin tehdä kuivattuja omenaviipaleita. Viipaloin omenoita aivan ohuiksi, 1-2 mm siivuiksi ja ladoin pelleille. Sudin siivut sitruunamehulla. Pidin paloja yön yli (n. 8h) uunissa 50 asteessa kiertoilmalla, lusikka luukun välissä. Edelleen palat jäivät hieman nahkeiksi, mutta ne ovat huoneenlämmössä kuivanneet vielä hieman lisää. Niitä on kiva napsia aina välillä ja huomaamattaan tulee syötyä aika paljon hedelmää. 

Muutama omenanlohko. Olisipa kuivuri!

Mutta omenoita vain riitti ja riitti ja piti vielä keksiä jotain. Googlailin millaisia määriä on mahdollista viedä mehustamoon (niin paljon omenia minulla ei sentään ollut) ja hetken pohdin myös mehulingon hankintaa. Lopulta päädyin kuitenkin tekemään omenamehua yksinkertaisesti höyryttämällä. Reseptien mukaan omenamehun tekeminen tällä tavalla ei ole kovin tehokasta, mutta johonkin omenat oli käytettävä. Lopulta mehun tekeminen oli kuitenkin aika helppoa. Omenat vaan lohkoiksi ja sitten niitä kiehutettiin 30-45 minuuttia. Mehut valutettiin siivilän läpi ja lopuksi lisättiin hieman sokeria ja kiehautettiin mehu. Bonuksena jäi iso satsi omenasosetta, joka tosin oli melko hapanta. Ajattelin pakastaa sen ja käyttää leivän nesteenä. Hapanjuurileipureista löysinkin jo omenalimpun ohjeen. 

Tässä valmistuu mehua. 

Omenamehu höyrystämällä ilman mehumaijaa

• 2 kg omenoita
• 1 k vettä
• 2 dl sokeria 

1. Lohko taas omenat ja kiehauta vesi.

2. Lisää omenat kiehuvaan veteen ja anna keitä 30-45 minuuttia. 

3. Valuta syntyneestä soseesta mehu siivilän läpi kulhoon.  

4. Kaada mehu takaisin kattilaan, lisää sokeri ja halutessasi mausteita. Kiehauta ja kuori tarvittaessa vaahto pinnalta pois. 

5. Pullota mehu puhtaisiin pulloihin. Laimenna vedellä 1:3. 

Tällaiset kasat jäi omenankotia ja muutamia huonoja kohtia. 

Omenamehusta tuli minusta oikein hyvää. Tykkään siitä etenkin kuplavedellä laimennettuna. Väri on hennon vaaleanpunainen. Sokeri makeuttaa mehua kivasti, sillä nämä olivat sen verran happamia omenoita, että vaativat sokerin. Ei se ihan tuorepuristetun omenamehun veroista ole, mutta hyvää kuitenkin. Ja tulipahan omenat käytettyä liki viimeistä kuorenpalaa myöten!

Oletko sinä saanut nauttia omenasadosta?

Käytännön sisutusratkaisuja

 No hei vaan, minulla loppui juuri viimeinen lomapätkä ja se kului aivan erilaisissa merkeissä kuin oli tarkoitus. Tintin pieni nuha sekoitti suunnitelmani luuhata museoissa, kaupoissa ja kahviloissa ja kökötinkin valtaosan lomasta kotosalla. Onneksi sentään vähän pääsin kaupungillekin, mutta en ihan saanut "korvausta" koronakevään myötä menetetystä omasta-ajasta, josta olin haaveillut. Positiivisena asiana ehdin kotona myllätä koko kodin perin pohjin ja nyt meidän melkein jokainen laatikko ja kaappi on ainakin suurinpiirtein siisti. Pintapuolisesti koti räjähtää päivässä sotkuisen näköiseen kuntoon, mutta aika nopeasti sen onneksi saa taas siistiksi. Mylläsin kodissa lähes kaikki tasot ja "koristeasetelmat" uusiksi ja sain aikaan muutamia aika hauskoja, mutta käytännöllisiä asetelmia. 

Insuliinikynätkin voi laittaa kivasti esille. Joskus minulla oli niille kaunis rasia, mutta tämä on kätevämpi paikka. Lapset eivät onneksi tänne yllä. 

Minä pidän kovasti tästä äitini minulle ostamista 60-luvun metallikoristevadista. En vain ole oikein tiennyt, mitä siihen pistää. Se on liian pieni hedelmille ja koruille minulla on monta muuta paikkaa. Pääasiassa se on ollut ihan vaan koristeena, mutta nytpä keksin sille oikein käyttöäkin: siihen mahtuvat täydellisesti insuliinikynät. Jos kerran sellaisia pitää kotona olla, yhtä hyvin ne voivat olla esillä. Tuosta vadilta ne on kätevä napata käyttöön. Myös kynäneulat laitoin esille, nimittäin Mariskooleihin. Oikein näppärää ja neulakin tulee vaihdettua oikeasti (melkein) joka kerta, kuten pitäisi. 

Pieni lasinen Otus sen sijaan on aivan täydellinen paikka Hello Bunny -pelin hajonneelle porkkanalle, jonka pikaliima odottaa kuivumistaan. Itseasiassa niin täydellinen, että liima on kyllä kuivunut jo viikkoja sitten, mutta porkkana töröttää edelleen ukkelin päästä. Ehkä siihen voisi hankkia oikeasti jonkun kukankin.

Kaunis Emilia-sarjan rasia tuo iloa aina, kun otan sen sisältä uimarannekkeen. 

Meillä on jonkin verran valkotaulutusseja lasten pyyhittäviä puuhakirjoja varten. Bonsku osaa niitä käyttää pääsääntöisesti oikeassa käyttökohteessa, mutta Tintti ei niinkään. Tussit on kiva pitää paikassa, josta ne saa näppärästi käyttöön, mutta johon Tintti ei pääse. Kerran vanhempieni luota mukaani tarttui lasipurkki, johon olin joskus lapsena säilönyt hauskoja Mikki Hiiren mallisia värikyniä. Purkki näytti hauskalta haisukaapin päällä, joten se jäi siihen. Myöhemmin tajusin täydentää mikkikokoelmaa tusseilla. Lasipurkista tussit eivät näy niin helposti, joten ne eivät houkuttele nappaamaan tussia pieniin kätösiin ja seinät pysyvät tussivapaina.

Mikki Hiiri -värikynät purkissa ovat hyvä sisustuselementti ja tusseja ei huomaa niin helposti. 

Viimeinen sisustusratkaisu on kyllä kaikkein käytännönläheisin. Meillä on ollut alakerrassa virkatut korit lasten puolipitoisille vaatteille ja minun yövaatteilleni (omat puolipitoiset vaatteeni ovat kauniisti porraskaiteen nokassa...). Kyllästyin löröihin koreihin ja marssin SPR:n konttiin sekä muovitukkuun ja hain tukullisen erivärisiä koreja. Kontista löytyy edullisesti koreja, kolme 3 kpl/1,5e, mutta täydensin korivalikoimaa muovitukusta löytämilläni hieman pienemmillä koreilla. Nyt kelpaa koreilla puolipitoisten vaatteiden säilytyksellä! Vaikka muovikorit ovat tavallaan hyvin arkisia, mielestäni värikkäät korit näyttävät yllättävän hauskoilta ja piristävät mieltä. 

Pesutornin päällä säilytetän yöpukuani ja kaikkia sekalaisia romuja, jotka täytyy pitää pois lasten ulottuvilta. 

Lasten puolipitoisten vaatteiden korit eivät milläänpysy järjestyksessä, mutta kivan värikkäiltä ne näyttävät näinkin. 

Millaisia käytännön sisustusratkaisuja sinulla on?

(Epä)onnenpyöriä

Meillä on kesän aikana ollut polkupyörärintamalla sekä onnea että epäonnea. Pyöräreissu oli sitä onnea, mutta meillä alkaa myös olla melko monta tarinaa varastetuista pyöristä kerrottavaksi, ei onneksi sentään ainoastaan tältä kesältä. Ja onneksi kolme viidestä varastetusta asiasta on löytynyt. Lisäksi pyöräonnea on lisännyt uusi "kakkosautomme", josta kerron postauksen lopussa. Skippaa loppuun, jos se kiinnostaa enemmän kuin kadonneet ja löytyneet polkupyörät. 

Tässä kuvassa on pyräilyonnea kerrakseen: selvitty reissun pahimmista mäistä ja päästyi huikeisiin maisemiin. 

En muista olenko koskaan kirjoittanut blogissa tarinaa siitä, miten minun lukittu pyöräni vietiin muutama vuosi takaperin lukitulta pihaltamme. Toki pihaa ympäröivä aita ei ole voimansa tunnossa olevalle kiipeilijälle este eikä mikään, mutta silti asia tuntui todella törkeältä. En kuitenkaan lähtenyt heti pyöräkaupoille, vaan pidin silmäni auki kaupungilla. Jostain syystä ajattelin, että se voisi vielä löytyä. Pyörä ei ollut niin arvokas, että sitä olisi kannattanut myydä eteenpäin. Vakuutusyhtiötäkään en viitsinyt hätyytellä apuun, sillä kun miehen pyörä oli kerran viety työpaikalta, hän sai korvaukseksi 11 euroa. Silmien auki pitäminen kannatti, sillä vain paria viikkoa myöhemmin olin Bonskun kanssa puistossa ja silmiini osui tutun näköinen pyörä. Menin tutkailemaan pyörää ja tunsin heti tutut pikkuviat, joten se oli varmasti minun. Pyörästä oli irrotettu lastenistuimen teline, kello ja lukko. Siinä oli kiinni jonkinlainen U-lukko, mutta koska asuimme lähellä, ajattelin pystyväni roudaamaan pyörän lukon kanssa kotiin. Sanoin puistossa olleelle toiselle naiselle, että "tämä näyttää nyt vähän oudolta, mutta tuolla on minun varastettu pyöräni, jonka nyt aion viedä takaisin. Heitin Bonskun liinaan ja lähdin sydän pamppaillen kuljettamaan pyörää kohti kotia. Pelkäsin koko ajan, että joku lähtisi perääni, sillä puistossa oli paljon porukkaa viettämässä iltaa. En saanut edes pihamme takaporttia auki, kun kädet tärisivät niin. Lähdin siis kohti etuporttia. Jossain vaiheessa U-lukko tipahti pois renkaasta. Se olikin vain hämäystä! Lopulta sain pyörän turvaan pihalle ja sen jälkeen käytinkin pitkään järeää ketjulukkoa, jonka olimme ostaneet aikanaan Hollannista. Pyörä on minulla edelleen käytössä!

Tämä pyörä on palvellut jo yli kymmenen vuotta ja varastamisen jälkeenkin jo kolme vuotta. Välillä haaveilen uudesta, mutta vielä tämä pelittää riittävän hyvin.  

Viime kesänä tuudittauduimme idyllisen puutaloalueen tunnelmaan ja pidimme pyöriämme melko huolettomasti kotimme edessä. Emme tainneet edes lukita pyöriä joka yöksi. Idylli kuitenkin murtui tänä kesänä, sillä alueelta on viety aivan ennätykselliset määrät pyöriä. Heinäkuun alussa mies oli jättänyt pyöränsä ja pyöräkärryn yöksi pihalle, sillä hän vei joka päivä sillä poikia puistoon. Eräänä aamuna lähdin töihin ja vähän ihmettelin, että pihaportti on auki. Syy selvisi jonkin ajan päästä, kun töihin tuli viesti että pyörä kärryineen oli varastettu! Harmitti todella, vaikka kummankin rahallinen arvo oli suhteellisen pieni, kummankin käyttöarvo oli suuri. Pyöräreissu oli vielä edessä, eikä sinne voisi lähteä ilman kärryä. Onneksi nykyään on kaikenmaailman kadonneen ja varastetun tavaran etsimiseen ja ilmoittamiseen suunnattuja facebook-ryhmiä. Sieltä naapuri bongasi, että joku oli ilmoittanut pyöräkärrystä, joka oli dumpattu heidän pihalleen yön aikana. Ilmeisesti varkaatkin olivat tajunneet arvon mitättömäksi. Pyörää ei kuitenkaan löytynyt. Tein ahkerasti Tori.fi ja Google-hakuja pyörän nimellä ja viikon päästä varkaudesta löysin kuin löysinkin tutun pyörän myynnissä. Ilmoitimme asiasta poliisille, mutta eipä heillä ole resursseja tehdä mitään. Tiedän, että jotkut ovat hakeneet varastettuja pyöriään myyjiltä pois itse, mutta tämä vaihtoehto ei houkuttanut, sillä se ei tuntunut oikein turvalliselta. Pyörä hävisi myynnistä ja meni sen siliän tien. Se jäi hieman harmittamaan, sillä oli toisaalta niin lähellä, että pyöräkin olisi saatu takaisin. 

Tämän kuvan kaikki pyötä ja kärryt on nyt kertaalleet varastettu ja saatu takaisin. Kärry lähtee pian neljänsille omistajilleen. 

Mies osti naapurilta uuden hyvän pyörän, sillä naapuri oli juuri hankkimassa itselleen toista pyörää. Pyörä pääsi reissuun ja olikin oikein passeli. Emme enää jättänet pyöriä ulos yöksi vaan veimme lukittuun varastoon. Sen verran sinisilmäisiä vielä olimme, että emme lukinneet pyöriä siellä (tyhmää, tiedän). Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään kerrostalon varasto, johon pääsisi paljon ihmisiä, vaan pieni, järeästi lukittu tila. Mutta eipä se auttanut, sillä todennäköisesti ovi oli ollut hetken auki ja kaikkien muiden lukitsemattomien pyörien joukosta oli varastettu tietysti miehen pyörä. Ajattelin, että kyseessä ei tällä kertaa ollut varastetun tavaran myyjä, sillä silloin hän olisi ottanut ne muutkin lutkitsemattomat pyörät tai ainakin arvokkaammat. Nyt hän oli tyytynyt näyttävän näköiseen pyörään. Pidin jälleen silmäni auki ja muutaman päivän päästä päätin vielä kokeilla onneani ja laittaa ilmoituksen varastetusta pyörästä fb-ryhmään. Se kannatti, sillä jo seuraavana päivänä sain tekstiviestin. Joku oli tunnistanut pyörän ja se oli jonkun epämääräisen porukan hallussa. Mutta kävi aivan käsittämätön tuuri, aivan johdatus, että tämä viestin lähettänyt oli jäänyt seuraamaan, miten yksi porukan tyyppi ei ollut päässyt pyörällä eteenpäin ja jättänyt pyörän niille sijoilleen. Tämä ystävällinen sivullinen oli siirtänyt pyörän piiloon ja otti minuun yhteyttä. Mies kävi hakemassa omansa takaisin. Vaihdevaijeri oli rikki, eikä pyörä siksi kulkenut kunnolla, mutta huollolla sen saisi kuntoon. Paljon halvempaa, kuin taas uuden pyörän hankkiminen. Nyt lukitsemme pyörät entistä tarkemmin. 

Voi pyörärakkaus! Laatikkopyörä on kyllä mainio kapistus. Haave taisi syttyä jo jollain hollanninreissulla ja nyt se viimein toteutui. 

Tästä kaikesta pyöräepäonnesta huolimatta uskalsimme hankkia meille uuden kulkupelin, "kakkosauton", josta mainitsin postauksen alussa. Meille kotiutui heinäkuussa sähköavusteinen laatikkopyörä. Se se vasta on onnenmenopeli! Vaikka hankintahinta oli kallis, se tuntuu jo nyt kannattavalta hankinnalta. Emme halunneet ostaa toista autoa, sillä autoissa on aina parkkipaikan vaiva, epäekologisuus näkökulma eikä sillä ole niin kätevä lähteä keskustan suuntaan. Lisäksi vaikka auton hankintahinta olisi sama kuin laatikkopyörässä (nelisen tonnia sadekuomuineen ja suojineen kaikkineen), tulisi auto lopulta bensoineen, huoltoineen ja remontteineen kalliimmaksi. Emmekä oikeasti edes tarvitsisi toista autoa, vaan pärjäämme hyvin yhdellä. Laatikkopyörä mahdollistaa vielä pyöräkärryäkin paremmin helpot siirtymät kauppaa, ostosten kärräämisen ja jopa rumpujen roudaamisen. Sähköjen avulla sillä ajaa kevyesti pidemmänkin matkan, vaikka merkittävästi nopeammin kuin tavallisella pyörällä sillä ei kuorman kanssa pääse (mutta toki paljon nopeammin ja kevyemmin kuin tavallisella pyörällä ja peräkärryllä). 

Parin viikon ruokaostokset saa kätevästi kotiin ilman autoa. Sähköt ovat kyllä mäkisessä Suomessa melkein välttämättömän. Ehkäpä Pohjanmaalla pärjäisi ilman?

Myös kukat kulkevat kyydissä. Lasten penkin saa taitettua pois, jolloin tavaraa mahtuu enemmän. 

Kävimme kokeilemassa Tavarapyöräasiantuntijalla muutamaa erilaista laatikkoa, tai kuormapyörä tuo taitaa virallisesti olla. Meille suositeltiin kaksipyöräistä mallia, jonka ohjaaminen on huomattavasti helpompaa kuin kolmipyöräisen. Toki senkin ajotekniikan oppisi, jos olisi tarve isommalle laatikolle, mutta meille riittää tuo kaksipyöräinen. Päädyimme Bakfiets.nl -merkkiseen pyörään. Toinen vaihtoehto oli Urban Arrow, joka oli hieman jäykempi ja sen ulkonäkö miellytti meitä vähemmän. Sillä on niin kevyt ajella, ettei pieni harharetki mustikkametsästä kotiin tuntunut missään. Siihen mahtuvat mainiosti parin viikon kauppakassiostokset ja siihen on helppo istuttaa lapset. Aluksi me ihan kilpailimme siitä, kumpi sillä saa ajaa, mutta alkuhuuma on hieman jo lieventynyt. Silti joka kerta sillä ajaessani hykertelen ilosta ja innosta. Laatikkopyörän lukitsemisessa olemme kyllä olleet nyt supertarkkoja ja se on useammalla lukolla kiinteästi kiinni. Onneksi sen varastaminen ja eteenpäin myyminen ei ole aivan yhtä  yksinkertaista kuin tavallisen pyörän. Toitottavasti se kuitenkin säilyisi onnenpyöränä! 

Onko sinulla ollut onnea tai epäonnea polkupyörien kanssa?

Mustikkamuffineita ja ysäriestetiikkaa

Olen ymmärtänyt ja myös itse empiirisesti havainnut, että nyt on äärimmäisen hyvä mustikkavuosi. Miten ironista, että juuri tällaisena vuonna tulee hyvä sato, kun poimijat joutuvat miettimään pääsevätkö edes maahan! No, toisaalta koska on hyvä vuosi, on myös tällaisen tavallisen sunnuntaipoimijan mahdollista saada itselleen jonkinmoinen potti pakkaseen. Olen käynyt nyt kahdesti lasten kanssa poimimassa mustikoita, noin tunnin tai pari kerrallaan ja saanut yli neljä litraa. Se on minulle paljon, etenkin kun puolet ajasta menee siihen, että Tintti pitää hakea pois 50 metrin päästä keikkumasta sen kaikkein kiikkerimmän kivenlohkareen päältä. Jos hommaan saisi keskittyä vähän paremmin, varmaan saalis olisi tuotakin mahtavampi. Ihan hyvä saalis silti olosuhteisiin nähden.

Näitä peratessa olisi voinut katsoa vaikka Frendejä, mutta päädyin nyt toiseen sarjaan. 

 

Tajusinpa, että en ole tainnut jakaa koskaan blogissani iki-suosikkireseptiäni, mustikkamuffinseja Frendien keittokirjasta. Olen kyllä joskus muinoin jakanut samaisen kirjan juustokakun ohjeen, jonka tein silloin mustikkaversiona. Kannattaa muuten lukea tuo postaus, se sisältää niin hyvän juustokakkuanekdootin. Harva resepti on seurannut mukanani niin pitkään kuin tuo mustikkamuffinsien ohje. Olen hankkinut kirjan joskus yläasteella ja aina vaan mustikkamuffinsseja tehdessäni palaan tuohon reseptiin. Se on simppeli ja toimiva, joten mitäs sitä kokeilemaan mitään muutakaan. Vaikka nyt kyllä alkoi tehdä mieli juustokakkua, kun luin tuon toisen postauksen. 

Ihanaa ysäriestetiikkaa! Frendit ovat kuin suoraan UFFin myymälän vintageosastolta. 

Pääasiassa etsin nykyään reseptit netistä, mutta aina välillä on hauska selata inspiraatioksi myös ihan perinteisiä keittokirjoja. En välttämättä edes tee lopulta mitään niiden resepteistä, mutta niiden selailu ehkä jopa inspiroi nettireseptejä paremmin improvisoimaan itse - tai sitten päätymään tuttuun ja turvalliseen, mutta silti niin herkulliseen reseptiin. Tuo keittokirja aukeaa automaattisesti mustikkamuffinien ohjeen kohdalta. Toinen kirjasta jäänyt resepti on Joeyn simppeli tomaattikastike, jota tein viimeksi tänään, varmaankin tämän postausidean inspiroimana. 

Yleensä en tykkää keittokirjoista, joissa ei ole kuvia ruoista. Tämän kirjan kohdalla olen näemmä tehnyt poikkeuksen. 

Central perkin mustikkamuffinit

•  2 cup vehnäjauhoja (eli n. 5 dl), itse käytin Pirkan gluteenitonta seosta
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl sitruunankuorta raastettuna
• 16 rkl suolatonta voita - tai sitten ihan vaan 130 g tavallista voita
• 1 cup (eli n. 2,5 dl) sokeria
• 2 isoa kananmunaa
• 1/2 cup (eli n 1,2 dl) piimää, kermaviiliä tai jogurttia 
• 1 cup mustikoita

1. Kuumenna uuni 200 asteeseen. Valmistele 12 muffinivuokaa tai muffinipelti. 

2. Sekoita jauhot, ruokasooda ja raastettu sitruunankuori. 

3. Sulata voi ja sekoita se sokerin ja munien kanssa kulhossa. Lisää joukkoon piimä/kermaviili/jogurtti. Sekoita taikinaan melkein kaikki jauhot, mutta jätä vähäsen kulhon pohjalle (n. 1 rkl). 

4. Pane mustikat kulhoon, jossa on loput jauhot ja sekoittele niin, että mustikat jauhottuvat. Nostele mustikat taikinaan. 

5. Jaa taikina muffinsivuokiin miltei reunoihin saakka. Paista 20-25 minuuttia, kunnes ne ovat kullankeltaisia. Kypsyyden voi tarkistaa cocktailtikulla. Anna muffinien jäähtyä hetki ja nauti lämpimänä (seuraavana päivänä vaikka mikron kautta). 

Tavallisilla vehnäjauhoilla tulee korkeampia muffinseja ja voi olla, että joillain gluteenittomillakin. Maku ja rakenne olivat kuitenkin oikeat ihan suoraan korvattunakin. 

Toivon kyllä vielä jaksavani mennä metsään marjastamaan ja sienestämään. Onneksi minulla on vielä viikko lomaa edessä, joten ehkä silloin ehtii. Olisi ihana saada pakastimeen vielä vähän enemmän varastoa, jotta voi sitten talvella leipoa muffinsseja, juustokakkua, tätä ihanaa mustikkakakkua ja niin edelleen ja niin edelleen... 

Oletko sinä kerännyt marjoja tai sieniä?